Tilannepäivitys

Olen kovin pahoillani, mutta yllättäen joulu iski kimppuuni kaikkine kiireineen aiheuttaen vielä kirjoitusblokinkin kaupan päällisiksi. Toisin sanoen minulla ei ole ollut aikaa lukea kirjoja, mutta enpä olisi kyennyt niistä mitään kommentoimaankaan.

Joka tapauksessa, uusi vuosi ja vanhat kujeet! Blogini täyttää mahtavasti yksi vuotta, ja sen kunniaksi saavun ilmoittamaan, ettei tauko jää ikuiseksi. Seuraavia synttäreitä kohti porhalletaan toivon mukaan jatkossakin yhtä suurella ellei isommalla innolla. Mukavasti tässä tehtävässä auttaa minua Joulupukki, joka ystävällisesti lahjoi minua Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia -kirjalla.

Toisaalta nyt keväällä minun pitäisi aloittaa jälleen pääsykoelukeminen, mikä syö aikaa sekä kirjoilta että kirjoittamiselta. Selvisin kuitenkin viime keväänkin, joten eiköhän tämäkin luonnistu.

Tällä hetkellä minulla on kipinä tehdä kaikkea muuta kuin blogata, eli vielä jonkin aikaa Cëa a lelem saa vietellä hiljaiseloa.

Lopuksi: Hyvää uutta vuotta ja kiitos viime vuoden kommenteista! :)

A Blog With Substance -tunnustus

Sain ihanaiselta π :ltä A Blog With Substance -tunnuksen. Suurimmat, nöyrimmät ja kauneimmat kiitokseni hänelle!

Tunnustuksen säännöt ovat simppelit:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Ykköskohdan hoidinkin jo, mutta kerta kiellon päälle on toisinaan hyvästä. Kiitos!
Seuraavaksi siirryn suoraan neloseen.

1. Rakastan kieliä. Tällä hetkellä osaan puhua jo suomea, englantia, ruotsia ja venäjää, josta viimeistä tosin hävettävän vähän. Haluaisin silti opiskella vielä lisää, muun muassa saamea, espanjaa, puolaa, latinaa, ranskaa ja jotain kelttiläistä kieltä.

2. Kirjahyllyssäni ei ole kovinkaan paljoa kirjoja. Osittain syynä on tilanpuute; ei tänne oikein mahtuisikaan enempää kirjoja nykyisten sekaan. Lisäksi asuinseudullani ei ole kuin kaksi kirjakauppaa, joiden valikoimat ovat joko suppeat tai liian kalliit. Näin ollen käännynkin ennemmin kirjaston kuin oman hyllyni puoleen lukemista etsiessäni. Kuitenkin suosikkikirjat pyrin ostamaan itselleni.

3. Ylikulutan teetä. Juon joka aamu lähemmäs puoli litraa, ja illalla saatan vielä keittää kupillisen. Eniten pidän ihan tavallisesta mustasta teestä, vaikka myös vanilja- ja mustikkamuffinssitee maistuu. Lempimerkkeihini lukeutuu mm. Nordqvist, jonka teillä on aivan ihanat nimet, sekä Ahmad Tea, jota ei tietenkään myydä täällä päin.

4. Minulla on hirveästi lyijykyniä. Kirjoitan mieluiten kuulakärki- ja lyijytäytekynillä, joten tavalliset lyijykynät eivät kulu yhtään. Jostain syystä silti ostan niitä lisää ja lisää, kun löydät kaupasta niin nättejä! Lopputuloksena lyijäreitä pursuaa penaaleista, laatikoista ja pöydiltä. Eipä ainakaan ole kynät hukassa.

5. Pidän talvesta enemmän kuin kesästä. Lumisateet, pimeys ja pakkanen puremassa poskia miellyttävät minua paljon enemmän kuin +16 vesisade kelistä +35 viikkoja jatkuvaan helteseen ailahtelevat säät. Lisäksi pakkasta pääsee pakoon sisätiloihin lämpimään juomaan teetä, kun taas helle seuraa kaikkialle.

6. Olen kiinnostunut avaruudesta. Olen jo pienestä pitäen tutkaillut taivasta ja katsellut avaruuskuvia. Olen myös opiskellut yhden kurssin tähtitiedettä. Tällaiset kuvat ovat niin henkeäsalpaavan kauniita! Sen tarkemmin en osaakaan määritellä, mikä avaruudessa viehättää. Ehkäpä se, ettei siitä vielä tiedetä kaikkea.

7. Haluaisin asua meren äärellä. En välttämättä tarkoita mitään pysyvää asuntoa, vaan kesämökkikin kelpaisi. Olen aina rakastanut merta, ja tykkään katsella aaltoja. Kesäisin olisi myös mukava pulahtaa uimaan mereen saunasta päin!

8. Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa lukemattomia kertoja. Aloitan aina silloin tällöin uuden päiväkirjan, mutta into lopahtaa, kun en jaksa tai ehdi kirjoittaa joka päivä. Sitten päätän kirjoittaa muutaman kerran viikossa, kunnes sekin jää. Lopulta en kirjoita päiväkirjaan mitään, kunnes muutaman vuoden päästä aloitan uuden.


Kovin moni on jo A Blog With Substance -tunnustuksen saanut, joten ikävä kyllä en voi antaa tätä eteenpäin kahdeksalle. Siksi jaan tunnustuksen vain kahdelle blogille:

A pile of books and a cup of tea ja Toisesta maailmasta

Molemmat on perustettu alunperin 100 kirjaa vuonna 2012 -haastetta varten. Vuoden alussa vastaavia blogeja sikisi kuin tatteja syyssäällä, mutta suurin osa lannistui ennen helmikuuta. Kismet ja aivokas kuitenkin jatkoivat bloggaamistaan ahkerasti, ja toivon, että he tämän tunnustuksen myötä jatkavat sitä haasteen loputtuakin. Vaikka molemmat ovat lukeneet hyvin erilaisia kirjoja kuin minä, heidän blogejaan on ollut ilo seurata. Kiitos heille siitä! :)

Arvostelu - Perillinen-sarja

Amerikkalainen Christopher Paolini kirjoitti Perillinen-sarjan ensimmäisen osan, Eragonin, ollessaan vain 15-vuotias. Jatko-osienkaan tekemisessä ei kauaa kestänyt: Esikoinen, Brisingr ja Perillinen valmistuivat kaikki alle kymmenessä vuodessa. Kunnioitettava saavutus, varsinkin kun katsoo, miten paksuja kirjat ovat!

Itse en ole ehtinyt lukemaan kuin kolme ensimmäistä osaa, joihin tämä arvostelu keskittyy.

Sarja alkaa, kun Eragon-niminen maalaispoika löytää metsäretkellään kummallisen munan. Hän ottaa sen talteen, ja jonkin ajan kuluttua siitä kuorituu ihka elävä lohikäärme, jonka kanssa Eragon huomaa jakavansa mielensä: he tietävät toistensa ajatukset ja tunteet.
Tämän jälkeen Eragonin elämä muuttuu lähinnä matkustamiseksi, kun hän pakenee kylästä pahishallitsija Galbatorixin vihaa - käy ilmi, että muna on varastettu tältä.
Sarjan edetessä Eragon ja Saphira huomaavat tehneensä vähän kaikille lupauksia, jotka velvoittavat heitä ja rajoittavat siten heidän toimintaansa. Maailman ainoa vapaa lohikäärmeratsastaja joutuu tasapainoilemaan eri lajien, ratsastajien perinteiden ja omien tunteittensa välillä. Kaiken lisäksi hänen pitäisi syöstä vallasta voittamaton, arvaamaton ja lievästi seonnut Galbatorix.

Paolinia luonnehditaan kirjojen sisäkansissa Tolkien- ja Beowulf-faniksi. Tolkienini lukeneena täytyy sanoa, että ainakin hänen vaikutuksensa on selvästi havaittavissa Perillinen-sarjassa: Paolini on luonut oman maansa, jota kansoittavat haltiat, ihmiset, kääpiöt ja hänen itse keksimänsä laji. Hän on myös kehittänyt jokaiselle äsken mainitulle - ihmisiä lukuun ottamatta - oman kielen, joita lukija saa ihailla muun juonen lomassa. Paolinin maailmassa esiintyy myös lohikäärmeitä. Kuulostaako tutulta?

Kuitenkin Paolinin kirjoissa on paljon omaakin. Hänen lohikäärmeensä ovat ystävällisiä ja hyvänsuopia, toisin kuin Tolkienin Smaug, eikä hänen omat urgalinsa muistuta hobitteja millään tavalla. Paolini on tehnyt myös hurjan työn suunnitellessaan eri lajeille kulttuureita ja kieliä. Kaikki tämä vain viisitoistavuotiaana!

Ikävä kyllä, Paolinin nuori ikä näkyy kirjoissa. Olen jo muutamaan otteeseen julistanut, että teokset ovat tiiliskiviä, ja sitähän ne ovatkin. Tämä ei suinkaan olisi paha asia, ovathan monet hyvät kirjat useamman sadan sivun mittaisia. Ei, pahin ongelma on kerronta ja kuvailu. Vaikka tekstissä ei esiinny varsinaisia virheitä, heinänkorsitason tarkkuisia kuvauksia tai muutakaan yleisesti lukukokemusta huonontavaa, kirjoja oli silti hidas lukea. Niistä puuttuu mukaansatempaavuus, leppoisa sujuvuus ja tietynlainen omaperäisyys. Teksti on melko mitäänsanomatonta ja persoonatonta.

Toki on muistettava, että luin kirjat suomennettuna, enkä alkuperäiskielisenä. Näin ollen kääntäjälläkin on voinut olla osansa teosten epämieluisassa tekstityylissä. Lisäksi voin iloisena myöntää, että Paolinin kirjojen taso paranee sarjan edetessä.

Juonikuviot ovat tekstiin verrattuna parempia. Niissäkin nuori ikä näkyy hieman kliseisinä valintoina ja ennalta-arvattavuutena. Esimerkiksi Eragonin löydettyä lohikäärme Saphiran hän saa heti mentorin tuekseen, mikä täsmää perinteiseen fantasiakirjallisuuden muottiin. Ennalta-arvattavuus näkyy muun muassa kohdassa, jossa Eragonin hyvinkin uskalias yritys onnistuu ilman sen suurempia vastoinkäymisiä. (Brisingrin lukeneille: tarkoitan tässä nyt Katrinan ja Helgrindin tapausta.) Toinen esimerkki oikeastaan sekä kliseisyyteen että ennalta-arvattavuuteen on lohikäärmeiden lahja Eragonille. Tietty sankarista piti saada supervahva ja -nopea! Täytyy myöntää, etten tiedä, miten tarina olisi voinut jatkua ilman tätä Eragonin yllättävää kehitystä, mutta valinta oli silti mielestäni kömpelö.

Samoin perusjuoni on melko yksinkertainen, jo nähty ja - mikä pahinta - hieman tylsä: Eragon löytää lohikäärmeen munan, ja sitten seikkaillaan pitkin poikin maata ja soditaan välillä. Varsinkin jatkuvasta matkustamisesta annan miinuspisteistä Paolinille. Keskittyyhän Tolkieninkin Taru sormusten herrasta lähinnä Mordoriin menoon, mutta matkasta tehtiin kiinnostava. Paolini taas passittaa Eragoninsa siirtymään paikasta A paikkaan B, jossa tapahtuu jotain, sitten palaamaan paikkaan A, sieltä paikkaan C ja takaisin paikkaan B. Tuntuu, ettei päähenkilö pysy aloillaan yhtään!

Kaikesta huolimatta Paolini osaa yllättää. Esimerkiksi Aryasta ehdin jo ajatella, että nyt tulee perinteikäs rakkaustarina, mutta sitten Arya rupesikin kylmäkiskoiseksi - mahtavaa! En todennäköisesti olisi kestänyt lukea kirjaa, jonka päähenkilö lipuu Mary Suen, tai tässä tapauksessa Gary Stuen, tasolle.
Pidän myös siitä, miten kirjan henkilöt esittävät kritiikkiä toisilleen, toistensa kulttuureille ja jopa omalle kulttuurilleen. Samanlaiset pienet, näennäisesti suht merkityksettömät tapahtumat tuovat realismia tarinaan ja samalla luovat yllättäviä juonenkäänteitä, kun niiden vaikutukset selviävät tulevaisuudessa.

Henkilöhahmoissa Paolini on onnistunut. Eragon on tietämätön maalaispoika, jolle kohtalon oikusta tömähtääkin suuri vastuu. Olen iloinen, että Paolini on pitänyt hahmonsa taustan mielessään: Eragon on hyvinkin ennakkoluuloinen mitä urgaleihin tulee, koska on oppinut vihaamaan niitä jo lapsuudessaan. Samoin Eragon, kuten serkkunsa Rorankin, inhoaa taisteluissa surmaamista ja potee huonoa omaatuntoa. Kerrankin hahmoja, jotka eivät vedä kiilteleviä miekkojaan huotrista, karjaise ja ryntää taisteluun ja niitä mainetta miettimättä tapahtunutta sen kummemmin jälkikäteen!

Erityisen iloinen olen, kun jokainen hahmo on omanlaisensa, kuin myös siitä, ettei hahmoja ole miljoonittain. Keskeisimmät hahmot lienevät Eragon, Saphira, Roran, tämän vaimo Katrina, Nasuada ja Orrik. Jokaisella on oma tarinansa, joka vaikuttaa heidän käytökseensä ja päätöksiinsä, vaikka lukija saakin tietää hahmojen menneisyydestä vain päättelemällä itse.

Pintatasolla en pitänyt kertojan vaihteluista: pääasiallisesti tapahtumia seurattiin Eragonin näkökulmasta, mutta välillä ääneen pääsikin Roran. Toisinaan kertojina toimivat myös Nasuada ja Saphira. Tähän väliin on taas huomautettava, miten taidokkaasti Paolini osaa eläytyä hahmojensa mielenmaisemiin - varsinkin lohikäärme Saphiran ajatuskulku poikkesi mukavasti ihmisistä. Lisäksi oli kiehtovaa nähdä myös Nasuadan silmin. Kuitenkin kertojan vaihtuminen tuntui lähinnä ärsyttävältä, varsinkin, jos edellinen kertoja jäi jännittävään kohtaan. Tällainen on mielestäni turhaa lukijan kiusaamista.

Kun sain luettua Eragonin ja tartuin Esikoiseen, hämmästyin. Odotin, että kirja alkaisi jotakuinkin sanoilla "puoli vuotta myöhemmin", mutta todellisuudessa sarjan osien välillä vierähtää kirjan maailman ajassa hetki tai korkeintaan muutama päivä. Toisin sanoen teokset voisi painaa yhdeksi kirjaksi, eikä kukaan ihmettelisi!

Kaiken kaikkiaan suosittelisin lukemaan ainakin Eragonin. Tässä sarjassa on se hyvä puoli, ettei sen taso tipahda vaan päinvastoin nousee jatko-osissa.

Mikäli olet katsonut Eragonin elokuvana, etkä pitänyt, lue kirja. Elokuvaversio on niin törkeä pahoinpitely Paolinin teokselle, että huh huh! Myönnän, että itsekin kirjoitin muistiinpanoihini "KARSINTA!" viitaten siihen, miten sarjasta olisi voinut repiä paljonkin pois, jotta lukemisen sujuvuus lisääntyisi. Kuitenkin mielestäni elokuvissa on riistetty turhankin rankalla kädellä. Idea on suurinpiirtein sama, juonikin suht koht sinne päin, mutta henkilöhahmoista tai Paolinin vaivannäöstä ei saa läheskään samanlaista kuvaa kuin kirjoista. Elokuvana Eragon on vain suht ok perusfantasialeffa, jonka katsoo kerran. Kirjat taas saatan lukea toistamiseen ellen useamminkin - tapahtumia on enemmän, kaikesta saa paremman käsityksen ja henkilöt ovat kiinnostavampia elokuvaan verrattuna.

Huonona puolena on varoitettava haltiakielestä, jota viljellään Perillinen-sarjassa ahkerasti. Paolini on sortunut kielensä kanssa perinteikkääseen fantasiatarinoiden sudenkuoppaan: erikoismerkkeihin.

En tiedä, mistä ihmeestä ihmiset ovat keksineet, että Aër'thúsèl näyttää katu-uskottavammalta kuin Anna. Paolinin erikoismerkkiviidakon syynä saattaa fiilistelyn lisäksi olla muinaisnorja, jonka pohjalta hän haltiakielensä kehitti. Mikäpä siinä, jos jokaiselle heittomerkille ja aksentille todella on käyttötarkoitus niin, että ë ja e eroavat merkittävästi toisistaan - onhan suomessakin ä, a, ö ja o. Paolini ei kuitenkaan ole kokenut tarpeelliseksi ilmoittaa ääntämisohjeita, vaikka hän käyttääkin iloisesti koko merkkisarjaa: valikoimasta löytyy  mm. ä, ö, ë, á, é ja kaikkien rakastama heitto'merkki. Siinäpä saa suomenkielinen lukija pohtia, lausuako ä:n suomalaisittain [æ], merkeistä piittaamatta [ɑ] vai ruotsalaisittain [e].

Onneksi Paolini on päähenkilöitä nimetessään päättänyt pysytellä perinteikkäämmissä aakkosissa. Lisäksi jokaisen kirjan takana on käännökset sekä haltia-, urgali- että kääpiökielisille lauseille ja sanoille, joten sinänsä haltiakielen käyttö ei haittaa.

30/100 + tilannepäivitys

Kohta kolmasosa takana! Hip hei! :)

Suunnitelmia.

Luen Linnunradan käsikirja liftareille -sarjan viimeistä kirjaa, ja koska muutkin sen kollegat ovat hujahtaneet niin nopeassa tahdissa läpi, uskoisin tämänkin olevan pian luettu. Aikomuksenani on kirjoittaa koko sarjasta arvostelu, jonka saan toivottavasti ennen joulukuuta valmiiksi.
Tällä hetkellä työn alla on Perillinen -sarjan kolme ensimmäistä teosta, eli Eragon & co. Toistaiseksi en osaa arvioida, kuinka kauan tämän kanssa menee.

Seuraavaksi ajattelin lukea Astrid Lindgrenin Eemelin metkut, johon on koottu yksien kansien väliin useampi Eemeli-tarina. Lisäksi kutkuttaisi lukaista Muumi-tarinoita. Voisikohan nämäkin laskea yksiksi kirjoiksi? Hieman omaatuntoa pistelisi, koska nehän ovat niin ohuita, mutta toisaalta ne on julkaistu yksittäisteoksinakin. Ehkä tämä olisi ihan oikeutettu ajattelutapa, veihän minulta niin paljon lukuaikaa pääsykokeet, joista en saanut kuin yhden kirjan sisällytettyä sataseen. Silti se tuntuisi tietyllä tavalla huijaamiselta.

Blogia koskevia muutoksia.

Kirjan kuvaa klikkaamalla pääsee nykyisin ko. kirjasta kertovalle sivulle, joka useimmiten on Wikipedia. Sieltä saa nopsasti katsottua pienen informaatiopläjäyksen niin kirjasta kuin kirjailijastakin, ja juonipaljastuksista on varoitettu selkeästi. Mikäli suomenkielinen Wikipedia ei kirjaa tunne, linkitän joko englanninkieliseen Wikipediaan tai etsin toisen vastaavan sivun. Jos kävisi niin hassusti, ettei mikään sivu suostuisi olemaa antispoilaava, jätän linkittämisen kokonaan.
Tiivistetysti: Klikkaa kuvaa, jos tahdot tietää lisää kirjasta. Et tule spoilaantumaan, ellet lue "sisältää juonipaljastuksia" -kappaletta sivulla.

Lisäsin Ilmianna itsesi -kohdan, joka useimmissa blogeissa esiintyy nimellä Toiminnot. Nyt lukijoilla on hieno mahdollisuus todistaa olemassaolonsa yhdellä napin painalluksella!

Mielipiteitä saa jakaa, mm. onko muutokset hyviä, mitä muuta toivoisitte tai mikä kaipaisi parannusta!

Arvostelu - Best-loved stories by Hans Christian Andersen

Tanskalainen Hans Christian Andersen on kirjoittanut monia satuja, joista Pienen merenneidon ja Ruman ankanpoikasen tuntenevat kaikki. Andersen ei ole syyttä maailmankuulu - hänen satunsa ovat suloisia, karuja, opettavaisia ja pohdiskelevia, vieläpä yhtä aikaa.

Kokoelman johdannossa kerrotaan, että Andersen kirjoitti usein itsensä mukaan satuihin. Lukiessani kiinnitin huomiota tähän, ja toden totta - melkeinpä joka sadussa oli filosofi, köyhä opiskelija tai muu mitäänsanomaton sivustaseuraaja. Vaikuttivatkohan näiden hahmojen valintaan Andersenin omat käsitykset itsestään?

Minua Andersenin saduissa lumoaa niiden surumielisyys. Kaikki sadut eivät pääty onnelliseen loppuelämään, vaikka pahimmat ongelmat saattavatkin ratketa. Näin ollen Andersenin saduissa on tietynlaista realismia: eihän todellisuudessakaan ole ruusuisia loppuja.

Best-loved stories by Hans Christian Andersen sisälsi monia kauniita satuja, joista kaikista riittäisi sanottavaa. Kuitenkin tyydyn tällä eraa pohdiskelemaan tarkemmin vain kokoelman suosikeikseni valikoituneita tarinoita.

HUOM! Kursiivilla kirjoitetussa tekstissä on sadun pääjuoni alusta loppuun, joten skippaa se, jos et tahdo spoilaantua. Omasta mielestäni sadut vain paranevat useammin kuultuina, minkä tähden poikkean normaalista, vähemmän spoilaavasta tyylistäni.

Ensimmäinen lempisaduistani on The Nightingale.

Eräänä päivänä Kiinan keisari saa kuulla, että turistit ja alamaiset muistavat maan parhaiten mysteerisestä satakielestä ja hänen lumoavasta laulustaan. Keisari ei ole tiennyt tällaisesta mestarilaulajasta mitään, joten hän vaatii yhtä tietämätöntä hoviväkeään etsimään tämän.

Kun satakieli löytyy, hän suostuu ilomielin laulamaan keisarille ja tämän hoville. Kaikki ihastuvat ikihyväksi, jopa niin paljon, että itse Japanin keisari antaa tehdä linnusta mekaanisen version ja lähettää sen Kiinaan kollegalleen. (Minulle jäi epäselväksi, miksi keisari koki tarpeelliseksi lähettää robottilinnun sellaiselle, jolla on alkuperäinen versio.)

Mekaaninen laulaja korvaa nopeasti elävän satakielen, kykeneehän se toistamaan kappaleensa koska tahansa ja tismalleen samanlaisena, ja kaiken lisäksi se on vielä koristeltu jalokivin. Hoviväen hyräillessä robotin luritelmaa satakieli painuu unohduksiin.

Kun keisari lopulta makaa kuolinvuoteellaan, hän näkee ympärillään kaikki hyvät ja pahat tekonsa itse Kuoleman istuessa hänen rintansa päällä. Keisari on kauhuissaan näyistään, ja toivoo hartaasti kuulevansa satakielen laulun, joka karkottaisi ilkkuvat muistot. Robottilintu on kuitenkin rikki, ja hoviväen kaavaillessa jo seuraavaa hallitsijaa keisari jää yksin. Silloin, keskelle kaikkea epätoivoa, lennähtää ikkunasta satakieli, joka parantaa keisarin laulullaan.

Sadun teemoina ovat anteeksianto ja ulkonäön merkitsemättömyys. Keisarilla on komea palatsi, upea puutarha ja suuri joukko hoviväkeä, mutta kun hänen oma ulkoinen kauneutensa rapistuu, hänet hylätään kuolemaan yksin. Kaikista keisarin tutuista hänen luokseen palaa vain satakieli, sangen mitäänsanomattoman näköinen lintu, jonka keisari on vuosia aiemmin häätänyt palatsista.

Samoin sisimmän tärkeyttä korostaa satakieli itsessään: hän kohoaa ulkonäöstään huolimatta hyvinkin arvostetuksi keskellä prameilevaa hovia, koska hän osaa laulaa. Hän ei myöskään loukkaannu, vaikka hänet syrjäytetäänkin, vaan on valmis antamaan sekä keisarille että mekaaniselle versiolleen anteeksi.

Satakielen vastakohtana on robottilintu. Se on ulkonäöltään häikäisevä, mutta kuten eräs köyhä kalastaja toteaa tarinassa, "there's something missing" - jotain puuttuu. Robotin laulu on kaunista ja luomoavaa, mutta se ei kykene kuin yhteen kappaleeseen.

Tässä sadussa minut lumoaa sen henkilöhahmot. Hovin elämä on kertakaikkisen hauskaa luettavaa: satakielestä tulee uskomattoman suosittu, ja näin ollen titteleitä jaellaan satakielen löytämisestä, tervehdykset kuitataan sanomalla "night" ja vastaamalla "gale" ja innostuupa yksi kirjoittamaan satakielestä paksuja kirjoja, jotka kaikki sitten esittävät lukeneensa ja ymmärtäneensä. Satakieli taas on lempeä ja ystävällinen myös niille, jotka eivät ole samanlaisia hänelle. Kaiken tämän keskipisteessä on vielä keisari, jonka henkinen kehitys on itseasiassa suloista.

Toinen suosikkini on The Shadow.

Eräänä yönä filosofi herää ja huomaa, että naapurin parvekkeelta kajastavassa valossa seisoo nainen. Kun filosofi nousee ylös ja yrittää nähdä paremmin, sekä nainen että valo katoavat. Ainoastaan kaunis musiikki kantautuu ulos vastapäisestä talosta.

Näky jää vaivaamaan filosofia, mutta kukaan ei osaa kertoa, kuka talossa asuu. Lopulta tuskastuneena filosofi ajattelee, että hänen varjonsa lienee ainut, joka voi livahtaa naapuriin. Sitten filosofi perääntyy huoneeseensa ja katsoo, miten hänen varjonsa näyttää pujahtavan vastakkaisella parvekkeella sisälle, kun hän itse sulkee oman ovensa. Kun filosofi seuraavana päivänä kävelee auringonvalossa, varjoa ei filosofin yllätykseksi näykään.

Monen vuoden kuluttua filosofi kuulee oveltaan koputuksen, kun hänen vanha varjonsa palaa takaisin. Se kertoo seikkailuistaan, kaikesta oppimastaan ja siitä, miten onnistui rikastumaan vuosien varrella. Kun Varjo pyytää filosofia kylpylään kansaan vanhojen aikojen muistoksi, tämä ei tohdi kieltäytyä.

Kylpylässä Varjo tapaa prinsessan, joka ihmettelee, miksei Varjosta lankea varjoa. Silloin Varjo viittaa filosofiin ja väittää tätä varjokseen. Prinsessa ja Varjo rakastuvat ja menevät kihloihin.

Varjo kertoo kihlauksesta filosofille ja selittää, että tämä voisi tulla asumaan palatsiin myös; ainoina ehtoina on, että filosofin pitäisi sallia muiden kutsuvan häntä varjoksi ja suostua makaamaan Varjon jaloissa kuin kunnon varjo kerran vuodessa, kun tämä itse istuisi auringossa. Filosofi pöyristyy huomatessaan heidän paikkojensa vaihtuvan, ja kieltäytyy ehdottomasti. Hän syyttää Varjon huijanneen prinsessaa, ja että hän kertoisi tälle nyt totuuden. Varjo ei sitä salli, vaan kutsuu vartijat ja mestauttaa entisen isäntänsä. Seuraavana aamuna hän menee naimisiin prinsessan kanssa ja elää kuin aito mies.

The Shadow'sta tulee mieleen ensimmäisenä sananlasku "on kuin varjo entisestään". Sadussa käy juuri näin: pikkuhiljaa Varjon ja filosofin paikat vaihtuvat, kunnes lopulta filosofista ei jää jäljelle kuin Varjo. Vaihdoksen, ja sitä käyttä filosofin kuoleman, syynä on pohjimmiltaan filosofi itse. Hän toivoo saavansa tietää lisää naapuristaan, joten lähettää varjonsa tutkimaan asiaa miettimättä seurauksia. Vaikka tällainen on sangen epätodennäköistä todellisuudessa, sen voi yleistää helposti kaikkeen harkitsemattomaan toimintaan.
Päätöksiä ei saisi tehdä ilman, että pohtii tekojensa seurauksia. Niin, ja naapuria ei saa vakoilla.

Toisaalta satu varoittaa myös oman itsensä kadottamisesta. Varjo on ikään kuin roolihahmo, johon turvaudutaan vieraiden keskuudessa, kun oma minä ei tunnu riittävän. Jos tällaista näytelmää pitää yllä liian usein tai kauan, pikkuhiljaa saattaa unohtaa, millainen oli alunperin - eikä paluu omana itsenä olemiseen onnistukaan.

Juoni on näin tarkemmin mietittynä melkeinpä karmiva. Kenties juuri se kiehtookin minua sadussa: yleensä niissä on onnellinen loppu ja pelastava prinssi, kun taas tässä käykin päinvastoin. Opetuskaan ei ole usein toistetusta sarjasta, kuten varo vieraita setiä äläkä poistu tieltä mummolaan mennessä. Silti sen tärkeys ei ole yhtään vähäisempi - on hyvä muistaa oman kehonsa lisäksi myös mieli, ja pitää molemmista yhtälailla huolta.

Hieman harmittaa, ettei sadusta selviä, kasvattiko Varjo koskaan omaa varjoa, ja mitä olisi käynyt, jos filosofi olisi suostunut Varjon varjoksi. Olisiko hän pikkuhiljaa hiipunut yhä huomaamattomammaksi, kunnes hän ei olisi enää voinut liikkua ilman Varjoa?

Vielä lopuksi minun on kehuttava kokoelmaa kokonaisuutena. Sadut sopivat mielestäni kaikille: jokainen löytää niistä varmasti pohdittavaa, eivätkä satujen teemat vanhene, vaikka kirjoittamisesta on kulunut jo vuosia. Huonona puolena on mainittava, ettei kokoelmaa ole taidettu suomentaa. Tästä huolimatta suosittelen ihan kaikkia etsimään tämän kokoelman, vaikka kokisi englannin taitonsa riittämättömäksi, sillä teksti on suhteellisen helppoa.

Ymmärtämistä auttavat myös aivan uskomattoman kauniit kuvat! Kunkin sadun yhteydessä on juoneen sopiva, yksityiskohtainen kuva. Tämän lisäksi joka sivun reuna on koristeltu kultauksin, erilaisin geometrisin kuvioin ja ihanin värein. Yhdessä näistä muodostuu hyvinkin satukirjamainen kokonaisuus, joka saa toivomaan, että pitäisi paperikansien sijaan kädessään paksua, tummakantista vanhaa kirjaa.

Kuvituksen tyylistä voi saada esimakua jo kannesta, johon on lainattu The Wild Swan -sadun kuva. Ikävä kyllä kultaukset eivät pääse loistavaan oikeuteensa valokuvassa, vaan ovat näemmä muuttaneet sävyään ruskehtavaksi.

Tilannepäivitys

Apua apua ihanaa sain Brisingrin luettua! ♥ Kirjoitan sen arvostelun joskus lähitulevaisuudessa, kunhan ensin saan valmiiksi H.C. Andersenin satujen pohdinnat.

Näin ollen ainoa keskeneräinen kirja on Maailmanlopun ravintola. Harmittaa vähän, koska en pidä tuosta kannesta yhtään - sitä ei saa pois vielä pitkään aikana, kun mokoma kätkee sisälleen kolme lukematonta kirjaa lisää.

Nyt jonkin aikaa on poltellut Muumitarinat ja Eemelin metkut, joista molemmista olisi ihan omassa hyllyssä kirja. Tekisi kovin mieli lukea niitä, mutta kenties on parempi kahlata ensin Linnunradan sarja läpi ja palauttaa se kirjastoon.

Ikuisuusprojekti

Tulin kipeäksi eikä ole erityisemmin tekemistä, joten päivittelen blogia. Tosin ei ole päivitettävää, mutta mitäs pienistä.

Ennen tätä vuotta en ole oikeastaan koskaan lukenut useampaa kuin yhtä kirjaa yhtä aikaa. Olen pitänyt sitä vähintäänkin sekavana toimintatapana ja ihmettellyt, miten juonikuvioissa voisi pysyä kärryillä. Nyt olen sitten huomaamattani alkanut harrastaa samaa.

Tällä hetkellä on kesken oikein kolme kirjaa, joista tosin yksi on muita huomattavasti kevyempi niin sisällöllisesti kuin kirjaimellisestikin. Jokainen tuntuu silti ikuisuusprojektilta, kukin tavallaan.

Brisingr, huh. Taisin jo aiemmin valittaa, että se kirja on tiiliskivi. Se painaa varmasti kilon, siinä on hirveästi sivuja eikä missään ole höttöisiä kohtia, jotka voisi lukaista läpi vähemmällä paneutumisella niin, että yhtäkkiä olisikin hurahtanut sata sivua ohi. Joku voisi pitää kaikkia näitä kohtia hyvinä merkkeinä, mutta ei ne ole. Ei todellakaan. Tuntuu, että mitään ei tapahdu eikä sivuja siirry oikealta vasemmalle vaikka niitä kääntelisi kuinka. Tekisi mieli loikata muutaman kymmenen sivun ohi, että päästäisiin oikeasti vähän jännempiin kohtiin, mutta se taas ei sopisi haasteen ideaan. (Sinänsä huvittavaa murehtia haastetta, jonka toteutuminen näyttää epätodennäköiseltä. Luulisi, että tässä vaiheessa olisi se ja sama, hörppäänkö muutaman sivun ohi. Toisaalta en ole aiemminkaan jättänyt lukematta sivuja kirjoista. Se tuntuisi huijaamiselta! :D)

Kenties suurin syy Brisingrin puumaisuuteen on sen jännityksen puute. Taistelukohtauksia on mukava lukea, koska silloin tuntuu, että tarina elää kerrankin. Sitten palataan takaisin päähenkilön arkielämään, joka on juuri niin hohdokasta kuin oikeittenkin ihmisten arkielämä. Olen nyt menossa muutaman sivun yli puolenvälin, minkä kunniaksi voisi melkein nimetä jo oman muistopäivänsä. Ehkä tein virheen, kun luin kolme Perillinen-sarjan osaa peräkanaa. Olen lukenut jokaisen kirjan aina vain edellistä hitaammin. Suoraan sanottuna olen aika puutunut koko tarinaan.

Maailmanlopun ravintola taas on jatkoa Linnunradan käsikirja liftareille. En ole oikein ikinä ollut innostunut scifistä (terveisin DW-fani, joka luki aiemmin Kvanttivarkaan), mutta tunsin jonkinlaiseksi velvollisuudekseni lukea Linnunrata-sarjan. Olen nähnyt elokuvan kahdesti tai kolmesti, kuullut ylistyksiä ja nähnyt viittauksia sarjasta siellä sun täällä, ja mikä tärkeintä, syntynyt pyyhepäivänä. Ajattelin, että tämän on pakko olla hauskaa luettavaa.

No, ei ollut. En tiedä, pitäisikö syyttää suomentajaa, mutta jotenkin huumori tuntuu teennäiseltä ja pakotetulta. Toisinaan se onnistuu huvittamaan, mutta sitten sitä tuleekin taas liikaa ja loppufiilikseksi jää paljonpuhuva "äh".

Tätä on kuitenkin paljon helpompi ja nopeampi lukea kuin Brisingriä. Harmi kyllä olen ottanut Brisingrin päätavoitteekseni, jonka loppuunlukemisen eteen näen vaivaa eniten, joten Maailmanlopun ravintola saa lorvia kirjahyllyssä.

Ehkä minun olisi pitänyt lukea enemmän scifiä, jotta kykenisin ymmärtämään Linnunrata-sarjan hauskuuden. Tämänhän pitäisi olla jonkinlainen parodia, mutta toistaiseksi homma tuntuu vain päättömältä kohellukselta. En sanoisi, että sarja on silti huono. Oikeastaan en ymmärrä, miksi tästä tuli niin suosittu. Kaiketi tällaista tarvittiin scifi-puolellekin.

Eniten tässä masentaa, etten ole ehtinyt lukea kuin yhden kirjan viidestä. Minulla on jo yksi massiivinen urakka läpikahlattavana, joten ei oikein innosta ajatella, että odottamassa olisi toinen lisää.

Sitten on vielä Best-loved stories by Hans Christian Andersen, eli Andersenin satuja. Tämä on minun välttelykirjani, johon tartun, kun pitäisi lukea Brisingriä. Best-loved stories vain on täydellinen vastapaino noille kahdelle muulle kirjalle! Sen sadut ovat lyhyitä, jolloin yhden lukeminen käy nopeasti, mikä taas innostaa lukemaan vielä seuraavankin. Lisäksi satumuoto tuo mukavaa vaihtelua fantasiaan ja scifiin.
En taida sanoa tästä muuta, koska enää on vain muutama satu jäljellä, ennen kuin pääsen tekemään arvostelun.

Kaksikymmentäviisi sadasosaa takana!

Jee, nyt on 1/4 tavoitteesta luettuna! Jäljellä on kivasti rapiat 3 kuukautta aikaa lukea loput 3/4, eli siis joka kuukausi oisi edessä sama määrä mitä tähän mennessä on saavutettu. Mikäs tässä!

Tällä hetkellä luen Brisingriä, mikä on suoraansanottuna puuduttava kirja. Tykkään kyllä siitä, olen lukenut sarjan aiemmat osat ja näin, mutta äh. Jokin ei nyt vain natsaa. Onko kirja niin pitkä? Toisaalta lukaisin kerran Feeniksin killan 1050 sivuineen kahdessa päivässä. En siis oikeasti tiedä, mistä nyt kiikastaa. Jotenkin tapahtumat eivät vain luista, kaikkea odotellaan ja junnataan vähemmän hohdokkaissa asioissa. Ehkä paras sana kuvaamaan tätä kirjaa on realistinen. Ei siis sillä tavalla realistinen kuin vaikkapa Seitsemän veljestä, onhan tässä fantasiakirjasta puhe. Tarkoitan ennemminkin henkilöiden elämään pätevää realistisuutta. Kenenkään elämä ei ole yhtä seikkailusta toiseen juoksemista, eikä siten ole Brisingrinkään tyyppien. Kenties homman voisi pelastaa taidokkaalla kielenkäytöllä, mutta tiedä sitten onko vika kirjoittajan vai suomentajan, teksti ei ole niin hohdokasta mitä voisi. Ei, tämä ei vain ole sellainen kirja, jonka ahmisi yön aikana.

Ikuisuusprojektilta tuntuvan kirjan vuoksi olenkin sitten napannut toisen kirjan rinnalle. Tämä on omiaan auttamaan Brisingrissä etenemistä. Toisin sanoen olen yhä samalla sivulla kuin viikko sitten.

Joka tapauksessa, toisena kirjana vieressä kulkee Linnunradan käsikirja liftareille - maailman ainut viisiosainen trilogia. Tarkkasilmäisimmät lienevät huomanneen, että olenkin jo ensimmäisen osan lukenut. Päätin nämä laskea erillisiksi kirjoiksi, koska tosiaan kyseessä on sarja, jonka osat on julkaistu eri vuosina. Sitä paitsi haasteen toteutuminen näyttää niin hurjan helpolta, että taidan avittaa sitä vähän lisää. Periaatteessahan minulla on vain yksi kirja kädessä, mutta se sisältää viisi kirjaa, joten näillä mennään.

Voisin oikeastaan kirjoittaa arvostelun Linnunradan käsikirjasta liftareille. Katsotaan viitsinkö ehdinkö. Sen asema tunnettujen kirjojen joukossa kait pakottaa sanomaan jotain edes yleisesti koko sarjasta.

Mainostan taas, että jos luettujen kirjojen joukosta bongaa jonkin kiehtovan nimen, minua voi pyytää kirjoittamaan siitä arvostelun. Tämä ei koske kirjaa-jonka-nimeä-en-muista.
Toki muunkinlainen kommentointi on sallittua.

Arvostelu - Varjojen kaupungit -sarja

Varjojen kaupungit on Cassandra Claren fantasiakirjasarja, josta olen tähän mennessä lukenut kaksi ensimmäistä osaa: Luukaupungin ja Tuhkakaupungin.

Sarja kertoo Clary-nimisestä tytöstä, joka asustelee New Yorkissa. Ensimmäisessä kirjassa Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe. Hän saa selville, että kuuluu varjometsästäjäsukuun, ja siksi kykenee näkemään koko alamaailmaan: vampyyrit, velhot, ihmissudet, haltiat, muut varjometsästäjät ja rakennukset, jotka kaikki piilottelevat New Yorkin tavanomaisemman kuoren alla.

Kaikesta yliluonnollisesta huolimatta meno on suht rauhallista. Vampyyrit ja ihmissudet eivät liiemmälti pidä toisistaan, mutta se ei ole suurikaan ongelma. Todellisia pulmia aiheuttavat ties mistä ulottuvuudesta putkahtelevat, toinen toistaan irvokkaammat demonit, joiden listiminen on varjometsästäjien pääasiallinen tehtävä. Tämän lisäksi varjometsästäjät toimivat jonkinlaisina alamaailman poliiseina, mutta kuten sanottu, sillä rintamalla ei paljoa puuhaa ole.

Clary itse ei ole erityisen riemastunut tästä löydöksestä. Hän on siihen asti elänyt täysin normaalia elämää "maallikkona", eli ei-alamaailman väkeen kuuluvana. Sitten hän yhtäkkiä saa lisää perheenjäseniä ja tempautuu mukaan sodan partaalla tasapainoittelevaan maailmaan, joka on soluttautunut New Yorkiin kuin Viistokuja Lontooseen. Kun Clary vielä tajuaa, että hänen äitinsä - jonka pahis muuten kidnappaa - ja äidin läheinen ystävä Luke tietävät molemmat alamaailmasta, Clary ei enää ole varma, tunteeko hän kumpaakaan. Äiti on sekä valehdellut tytölleen päin naamaa että peukaloituttanut hänen muistiaan, ja Luke taas on kaikkea muuta kuin tavallinen kirjakaupanpitäjä. Ei ihme, että Clary tahtoisi elää maallikkona.

Parin yllättävän käänteen jälkeen Clary kuitenkin huomaa, ettei paluuta entiseen enää ole. Hän on joutunut tärkeään asemaan tässä pahis-hyvis-kamppailussa, eikä hän siksi voi vetäytyä pois tai pysytellä puolueettomana.

Kaikista demoneista ja muista örkeistä huolimatta kirjasarja tuntuu keskittyvän enemmänkin ihmissuhteisiin. Tiivistetysti: kaikki ovat ihastuneita johonkin sellaiseen, joka on ihastunut johonkuhun toiseen. Sitten pähkäillään ja tuskaillaan. Simon, Claryn paras ystävä, paljastaa rakastaneensa Clarya jo kauan. Clary haluaisi kovasti vastata pojan tunteisiin, mutta hänen puolestaan he ovat vain ystäviä. Clary itse on palavasti rakastunut veljeensä, josta ei ole aiemmin tiennyt mitään. No, ainakin veli on rakastunut Claryyn myös.

Veljeen on rakastunut veljen läheinen kaveri, johon taas on ihastunut kolmas tyyppi. Tuhkakaupungissa kuvioon astuu vielä Maia, joka ihastuu Simoniin. Tietenkään Simon ei tunne ystävyyttä syvempää Maiaa kohtaan. Tiedä sitten, onko newyorkilaisten elämä oikeasti noin mutkikasta, vai onko tämä vain alamaailman tapa.

Kun kirjan avaa, heti sisäkannessa komeilee teksti:
"-- Varjojen kaupungit -sarjan suurimpiin ihailijoihin lukeutuu Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer."
Meyerin sarja on minulle tuttu, ja olenkin jo mielipiteeni Houkutuksesta sanonut. Tämä yllättävä viittaus toiseen kirjailijaan jäikin mieleen, kun aloitin Luukaupungin lukemisen. Tiedä sitten, kuvittelinko vain, mutta kummasti alkoi löytyä yhtäläisyyksiä.

Molemmissa sarjoissa on vampyyreja, vieläpä vegetaristiversioina. Ihmissudet? Löytyy. Voittamaton viha ihmissudet vs vampyyrit? Löytyy. Tavallinen tyttö, joka rakastuu palavasti mahdottomaan kohteeseen? Löytyy. Kyseisen kohteen pianonsoittotaidot? Löytyy.

Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä olin havaitsevinani. Esimerkiksi Isabelle on kuin ilmetty Rosalie: kaunis, täydellinen ja päähenkilön inhoama. Tosin Clary pärjää paremmin Isabellen kanssa kuin Bella Rosalien. Houkutuksessa Rosalie suorastaan vihasi Bellaa, kun taas Varjojen kaupungeissa Clary on pelkästään kateellinen Isabellellle.

Nimetkin on jännän samat. Houkutuksessa on Isabella, VK:ssa Isabelle. Jacob - Jace. Alec (yksi Volturien joukosta) - Alec (varjometsästäjiä).

Lopulta piti ihan tarkistaa, kumpi on kirjansa ehtinyt julkaista ensin, Meyer vai Clare. Houkutus veti pitemmän korren. Tiedä sitten, onko Clare lukenut Houkutuksen ja napannut ideoita (ja tykkääkö Meyer Claren sarjasta juuri sen sisältämien Houkutus-yhtäläisyyksien vuoksi). Niin tai näin, itselleni jäi vaikutelma, että Claren kirjoissa on samoja piirteitä kuin Houkutuksessa, mutta pitemmälle ja hienovaraisemmiksi kehiteltyinä.

Nimiin palatakseni: en pidä Varjojen kaupunkien nimistä. Clary tuntuu kaikkein naurettavimmalta, kun kirjailijan sukunimi on Clare. Näin sivumennen sanoen saman tempun astetta paremmin on tehnyt Darren Shanista kertovien kirjojen kirjoittaja Darren O'Shaughnessy, kirjailijanimeltään - tadaa - Darren Shan.

Anteeksi vain, mutta maailmassa on miljoonia nimiä. Onhan se kiva, että omasta nimestään tykkää, mutta voisiko sen päähenkilön nimeksi laittaa jonkun muun. Vai haetaanko tässä nyt sellaista vaikutelmaa, kuin kirjailijana olisikin päähenkilö ja teos ikään kuin omaelämäkerta? Tämän puolesta ainakin puhuisi se, että Cassandra Clare on oikealta nimeltään Judith Rumelt. Kaikkia tällainen ei varmastikaan häiritse, mutta minua kyllä.

Pidän kyllä näin muuten näistä nimistä. Jace, Alec, Luke, Jocelyn, Clary, Maryse... Nättejä ovat. Sen sijaan varjometsästäjien kokonimet tuntuvat naurettavilta: Lucian Graymark, Isabelle Lightwood, Valentine Morgenstern. Clarynkin oikea nimi on Clarissa Fairchild. En tiedä, olenko ainoa, jolle näistä tulee mieleen ne ensimmäiset tarinat, joita kirjoiteltiin ala-asteen ja yläasteen aikoina, ja joiden henkilöt olivat nimiltään sen tapaisia kuin Elizabeth Isadora von Everbeauty. Varjometsästäjillä on kyllä oma maansa, Idris, joten heillä on taatusti myös oma kulttuurinsa ja omat nimensä. Ihmetyttää vain, miksi Saksan ja Ranskan välissä sijaitsevan maan asukkaat ottaisivat sukunimekseen englannin kielisiä sanoja. Vai ovatkohan nämä käännöksiä? Hieman enemmän olisi kirjailija voinut tätä selventää.

Kirjasarjassa on paljon hyvääkin. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, ja ahmaisinkin Tuhkakaupungin muutamassa päivässä. Olen myös positiivisesti yllättynyt, miten useasta sarjaan marssitetusta hahmosta huolimatta jokaisella on selkeästi oma persoonallisuutensa. Mikäli jotakuta jäi nyt kaihertamaan aiempi Houkutus-vertaus, niin ei huolta: Varjojen kaupunkien henkilöhahmot ovat pitkälle suunniteltuja, eikä missään vaiheessa tule fiilistä, että Clare olisi arvalla jaellut luonteenpiirteitä. Mikä parasta, pääsankaritar Clary ei ole yhtä voimaton ja sivussa kuin Bella.

Tekstin sujuvuus ja hienot henkilöhahmot yhdistyvät sievästi, kun näkökulma vaihtuu kertojalta toiselle. Otan nyt esimerkiksi Jacen ja Claryn, koska heitä voisi kuvata tarinan pääkertojiksi.

Vaikka henkilöt kävisivät samassa paikassa, he molemmat kuvailevat näkemänsä. Tämä on ihan luonnollista, koska tokihan Jace panee merkille yhtälailla ympäristönsä kuin Clarykin siitä huolimatta, että tyttö oli paikalla lukijan näkökulmasta ensinnä. Olisi outoa, jos kirjailija ei olisi antanut Jacenkin katsella ympärilleen, vaikka informaatio meneekin päällekkäin Claryn aiemmin kertoman kanssa. Kuitenkaan Jace ei toista Claryn sanomisia täydellisesti, vaan he painottavat hieman eri asioita. Tämäkin on ihailtavan luonnollista, sillä persoona vaikuttaa pitkälti siihen, mitä painaa mieleensä.

Hahmojen lisäksi myös maailma on hyvin suunniteltu. Olen toki lukenut vain kaksi osaa kokonaisesta sarjasta, mutta olisin silti toivonut hieman tarkempia selityksiä asiaan jos toiseenkin. Löysin Wikipediasta artikkelin Clockwork Angelista, mikä osottaisi, että mahdollisuuksia syvällisempään alamaailman esittelyyn olisi. (Plussaa muuten Clarelle siitä, että tuo kirja sijoituu ihan eri aikaan ja paikkaan kuin Varjojen kaupunkien trilogia, mutta silti seassa on tuttuja nimiä!)

Loppujen lopuksi tykkäsin lukea näitä kirjoja. Juoni on vähän peruskauraa, mutta toisaalta joka kirjan ei tarvitsekaan olla Niin Omaperäinen. Hyvällä kerronnalla, persoonallisilla hahmoilla ja toimivalla suunnittelulla korjaa monta pikkuvikaa.

Painotan silti, että luin kirjat vain kerran läpi. Sanoisin, että kirja on oikeasti hyvä vasta sitten, kun sen on lukenut läpi kahdesti ja suunnittelee siitä huolimatta kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla moni puute jää huomaamatta, kun on kiire kahlata kirja loppuun ja selvittää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Toisella kerralla on enemmän aikaa kiinnittää huomiota sanavalintoihin, lauserakenteisiin ja sen sellaisiin ulkoisiin seikkoihin.
Pienenä miinuksena jäi mieltä kaihertamaan nimet. Vaikka luettelinkin Houkutus-viitteitä, ne eivät kuitenkaan pomppaa silmille lukiessa. Toisena miinuksena oli tapahtumapaikan epämääräinen, mutta silti tarkka kuvailu. Tämä ei kylläkään ole kirjailjan vika, vaan syypäänä on oma heikko New Yorkin tuntemukseni. Osaan luetella muutamia New Yorkin kaupunginosia, mutta en osaa sijoittaa niitä kartalle. Näin ollen mielikuvitusta jarrutteli kuvaukset "Clary oli kaupunginosassa X ja idästä näkyi Vapaudenpatsas", kun en tiedä, missä kohtaa New Yorkia on Vapaudenpatsas ja missä kaupunginosa X.

Kirjasarjan kannet ovat muuten katsomisen arvoiset. Tykkään varsinkin väreistä! Tässä mallina Luukaupugin ja Tuhkakaupungin kannet. (Ihmisten kropassa näkyvät pyörteet ovat riimuja, joilla varjometsästäjät saavat mm. parannettua haavojaan tai lisättyä voimaa.)

Suosittelisin näitä kirjoja kevyeksi lukemiseksi. Ihan heikkohermoisimmat eivät välttämättä tykkää, koska tässä sarjassa veri lentää ja luut murtuvat useampaan otteeseen.

Arvostelu - Kvanttivaras

Kvanttivaras on Hannu Rajaniemen ihka ensimmäinen kirja, joka ilmestyi alkuperäisenä englanniksi, ja jonka suomenkielisen käännöksen nyt sitten luin - eikun mitä?

Kyllä, suomalainen kirjailija otti ja kirjoitti kirjan englanniksi, joka käännettiin suomeksi. En tiedä, kuinka yleistä tämä nyt on, mutta vähän yllätti kyllä, kun huomasin piteleväni käännöstä. Alkuhämmennyksen jälkeen totesin, että ei yhtään hullumpi juttu kuitenkaan - paremminhan sitä englanniksi pääsee läpi kuin suomeksi. Totuushan se on, että Suomi on kartalla pieni pläntti jota asuttaa vielä pienempi kansa. Sellaisista lähtökohdista on vähän paha ponkaista laajempaan tunnettavuuteen.

Seuraava havainto oli, että kirja kärsi kääntämisestä. Englanti on yksinkertaisesti tehokkaampi kieli kikkailla vaikeilla sanoilla - esimerkiksi jo kvantti kuulostaa englanniksi paljon vakuttavammalta: quantum. Kirjan scifimäisyyttä lisäävä tieteisjargon olisi toiminut paremmin, jos sitä olisi tehostanut englannin kielen omituinen taipumus käyttää vaikeita sanoja yksinkertaisille asioille.

Eipä sillä, lukeminen oli sangen haastavaa suomeksikin. Rajaniemi ei erityisemmin tuhlaillut aikaa sellaisten pikkuseikkojen kuten maailman selittämisen kanssa. Jos et tiedä, kuinka suuri ero on Marsin ja Maan painovoimalla tai tunnista sanaa dilemmavankila, niin voi voi - kirjailija ei sitä aio paljastaa. Tietenkin jonkinlaisia vihjeitä oli, eihän Rajaniemen pääasiallinen tavoite tokikaan ole salata näitä asioita lukijalta, mutta itse luovutin lopulta ja päädyin tarkastamaan avaruuskirjasta Marsin tarkemmat tiedot. Ikävä kyllä mikään kirjoistani ei kerro, mikä mahtaa olla dilemmavankila tai arkontti, joten jonkinlaista päättelyä joutui tämän teoksen kanssa harrastamaan.

Jargonin vuoksi alku oli hieman takkuileva ja vaikea lukea, koska fysiikkaan en ole peruskoulun ja lukion oppimärää enemmän perehtynyt koskaan. Lisäksi piti pyrkiä selvittämään tapahtumien kulku kirjan alkuun verrattuna menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Toisin sanoen kirja starttaa päähenkilön istuessa dilemmavankilassa, ja koska sanaa en itse ainakaan tunnista, yritin koko ajan saada selville, miten päähenkilö oli sinne joutunut. Samaten yritin pysyä kärryillä, mitä dilemmavankilassa oikein tapahtui - paikka eroaa aika lailla Maan vankiloiden peruskaavasta. Luonnollisesti juoni myös pyrki etenemään, jolloin piti yrittää ottaa sekin huomioon. Toisin sanoen alku oli työläs.

Kun tapahtumat lähtivät käyntiin (ja päästiin pois hämmentävästä vankilasta), tieteisjargoniin alkoi pikkuhiljaa tottua. Fysiikan gradua ei tällä lukemisella tosin lähdettäisi kirjoittamaan, mutta jonkinlainen epämääräinen hahmotus sanojen mahdollisesta merkityksestä syntyi sivujen kääntyillessä.

Lukemista helpotti myös juoni, jossa päähenkilö alkoi itsekin selvittää omaa menneisyyttään. Näin ollen aiemmin lukijan vastuulle jäänyt menneisyyden ja tulevaisuuden välillä tasapainoittelu yhdistyi: juonen liikkuessa eteenpäin mentiin samalla myös taaksepäin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että nykyhetkessä ei tapahdu suurempia muistiresursseja vaativia asioita, vaan lukija saa keskittyä menneisyyden palapelin kasaamiseen päähenkilön opastuksella.

Kirjan rakenne oli kiinnostava. Teksti on pääsääntöisesti minä-muodossa, tietenkin päähenkilön kertomana. Sitten yllättäen kirja keskittyykin etsivään, jolloin kertojakin vaihtuu hän-muotoon. Soppaa sekoittaa myös väliesitykset, joissa seikkailee välillä päähenkilön entinen minä, toisinaan näennäisesti tapahtumiin liittymättömät henkilöt. Näiden kolmen vaihtoehdon väliä sitten pompitaankin loppukirjan ajan.

Ensin ajattelin, että onpas sekava kirja: paljon jargonia, irrallisia hahmoja ja vielä pomppiva kerronta. Kuitenkin lopussa kaikki nivoutui yhteen, ehkä vähän epäuskottavankin osuvasti. Joka tapauksessa kirjasta jäi käteen hyvä fiilis. Rohkenen suositella kaikille scifi-faneille ja mahdollisesti dekkareistakin tykkääville.

Itsehän en ole oikein scifin tai dekkareitten ystäviä, mutta tästä kirjasta pidin. Tarinat sijoittuivat Marsiin, jonne ihmiset olivat rakentaneet siirtokunnan. Paikka vaikutti hyvin tavalliselta kaupungilta, vaikka sekaan olikin laitettu Maan fysiikan lakien mielestä mahdottomia rakennuksia ja edistynyttä teknologiaa - mutta hei, Marsissahan sitä ollaan ja vielä tulevaisuudessa. Ei kai voisi odottaakaan, että toisella planeetalla jaksettaisiin enää muistella vanhoja painovoimalakeja tai käytettäisi ikivanhaa teknologiaa. Lievän dekkarifiiliksen toi mukanaan päähenkilön menneisyyden metsästys, jota päähenkilön entinen minä ei suinkaan ollut tehnyt helpoksi.

Kvanttivarkaalle on jatko-osia, joita en ole vielä ehtinyt lukea. Kirja loppui mukavasti, eikä Rajaniemi yrittänyt houkutella lukijoita jättämällä asioita kesken. Tietyllä tapaa loppu kyllä jäi avoimeksi, ja selvä pohjustus tulevaa varten oli nähtävissä. Tarkoitankin mukavalla lopulla sitä, miten päähenkilölle ei jäänyt enää mikään asia vaivaavasti epäselväksi, vaan tarina sai päätöksensä.

Tilannepäivitys

Eli nyt on Silmarillionkin luettuna! :) Seuraavaksi vuorossa on Magian väri loppuun, ja tämän jälkeen seuraakin kirjastoreissu.

Koska olen nyt saanut luettua peräjälkeen kaksi Tolkienin teosta, Fellowshipin ja Silman, ajattelin kirjoittella jonkinlaisen yhteishehkutuksenarvostelun Tolkienin näistä kahdesta tuotannosta.
Toistaiseksi tämä saa kuitenkin jäädä, sillä minua vaivaa pienoinen laiskuus.

Arvostelu - Houkutus

Ensimmäiseksi minun on kai sanottava suoraan, etten erityisemmin ole innostunut tästä saagasta. En kuitenkaan aio kirjoittaa mitään tappomurskausta, sellaisia kun saa lukea jo ihan tarpeeksi muualtakin netistä.
Houkutuksen juoni yksinkertaistettuna menee suurinpiirtein niin, että teinityttö törmää sattumalta vampyyriin, jonka onnistuu hurmaamaan. Tämän jälkeen kirja keskittyy seuraamaan, kuka lopulta kuolee ja miten.

Luin Houkutuksen nyt kolmannen kerran, enkä yhtään ihmettele sen suosiota. Edward rakastaa Bellaa täydestä sydämestään, vaikka rakkauden osoitukset ovatkin hieman kyseenalaisia, ja kaiken lisäksi Bella on ensirakkaus. Kukapa ei haluaisi moista?

Varjopuolena ihanassa rakkaustarinassa on pahisvampyyrit, mutta mitäpä pienistä. Bella otetaan Cullenien perheen jäseneksi lämpimästi, vaikka tyttö itse kokee olevansa täysin erilainen ja mitätön perheen kauneuden keskellä. Tämäkin vetoaa lukijoihin: kaikki ovat joskus kokeneet olevansa erilaisia ja mitättömiä, jolloin Bellaan on helppo samaistua. Lukijalle tarjotaan myös keino selvitä heränneestä joukkoonkuulumattomuuden tunteesta jälleen Bellan kautta, kun tämä hyväksytään perheeseen ehdoitta. Mikäli tässä ei vielä ollut tarpeeksi, Cullenit myös tarjoutuvat suojelemaan Bellaa henkensä uhalla aiemmin mainituilta pahisvampyyreilta.

Näin ajateltuna Houkutus on hieno kirja: Bellaan samaistumisen kautta pääsee lukija itse omiin tunteisiinsa käsiksi, ja samalla päiväunimaisesti voi haaveilla modernin sadun prinssistä. Pahisvampyyrit voisi nähdä yleisesti elämän vastoinkäymisten symbolina. Kyllä tällaisesta kehtaa jo elokuvan tehdä.

Mutta sitten se yksi pieni ongelma. En ole romantikko. Tai no, tietyssä mielessä olen, mistä muistuttaa pitsiset ruusuverhot, mutta kuvaannolliselle siirapille olen vahvasti allerginen. Houkutus tursuaa allergeeniani sivujen välistä vahvana tahmana, joka varmasti monen muun mielestä on nimenomaan kirjan, tuota, houkutuksen ydin. Ehkäpä itsekin voisin siedättyä hempeilyyn, mikäli sitä ei jatkuisi 3/4 kirjasta. Miksi Meyer on jättänyt tärkeimmän osan juonesta muutamalle kymmenelle viimeiselle sivulle? Onhan Edward komea, kimaltava ja kerrassaan vertaamaton, mutta kenties kuvailun ja kuolaamisen olisi voinut jättää hieman vähemmälle.

Vastaväitteenä voisi esittää, ettei Edwardin ja Bellan suhde olisi voinut kehittyä yhtään nopeampaa, tekihän se jo tällaisenakin hurjia loikkia välttelen-sinua-minkä-voin -tasosta en-kestä-elää-ilman-sinua -asteelle.
Miksi kirjaa ei sitten pidennetty? Jos Edwardin kudosten kehittyneisyydestä saa niin monta sivua irti, eikö jännittävästä takaa-ajostakin olisi voinut kertoa hieman pidemmin?

Jäin myös kaipaamaan Charlien reaktioita Bellan palatessa. Houkutus ohittaa paluumatkan Forksiin olankohautuksella ja parilla muistolla, mikä tuntuu melko kiireiseltä valinnalta. Väsyikö Meyer kirjoittamaan? Olisin haistavinani samaa tyyliä, joka itselleni ilmaantuu tarinan kohdassa, jossa kaikki kiinnostava on jo tapahtunut ja jäljellä on enää lopetus ja sitten suuri urakka on ohi. Tällöin tulee kiusaus ohittaa pienet, mutta tärkeät tapahtumat parilla huomautuksella ja painaa pistettä viimeisen kerran.

Henkilöhahmoissakin olisi paranneltavaa. Edward jää hieman etäiseksi ja, mikäli vertausta voi miehestä käyttää, barbienukkemaiseksi. On kummallista, ettei Edwardista tunnu irtoavan muuta kuin kimaltavaa komeutta ja patsasmaisuutta. Missä viisaat, sadan vuoden aikana kertyneet pohdinnat? Edward vaikuttaa jääneen teini-ikään kiukuttelullaan ja itsepäisyydellään, jotka voisi vielä niellä luonteenpiirteinä, jos hyviä luonteenpiirteitä olisi tarjolla tasapainoksi. Onhan Edward uhrautuvainen, ja hän ajattelee vain Bellan parasta. Tosin tämäkin sinänsä hieno piirre menee pieleen siinä, että Edward esittää välittämisensä ylisuojelevuudella, alentuvaisuudella ja marttyyrimaisyydella. Mitä ihmettä!

Bella istuu autossa Emmetin ja Alicen kanssa. Edward ohjaa. James ja Victoria on kintereillä, baseball-peli on juuri päättynyt. Bella yrittää selittää, että hitto vie hänen isänsä jää nyt vaaraan, pakko palata. Edward pitää päänsä ja kaasuttaa kahtasataa poispäin kaupungista, vaikka Emmet ja Alice vakuuttavat Bellan idean olevan hyvä. Ymmärrän, että tuollaisessa tilanteessa kiihtyy ja pelkää rakkaansa puolesta, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö voisi oikeasti harkita, mitä toinen sanoo. Vai eikö Bellan mielipiteillä ole merkitystä? Alice ja Emmethän ne vasta saavat Edwardin kääntymään.

Yöstalkkailuista en edes taida sanoa mitään muuta, kuin että se on törkeää yksityisyyden loukkausta.
Kuitenkin Edward on mielestäni kelvollinen hahmo: kenties voisi ajatella, että ulkonäkö on tasaamassa luonteen piikkejä. Sehän nyt enää puuttuisi sokerisiirappiyliannostuksesta, että komea mies on vielä ylitsevuotavan kiltti ja kohtelias.

Sen sijaan kaikkein pahiten minua ärsyttää Bella. Tyttö ei ole koskaan edes ihastunut, mutta sitten Edward onkin elämän rakkaus. Okei, onhan tämä puoliksi satua ja puoleksi fantasiaa, joten mikäpä siinä - vaikka tätä rakastumista olisi voinut hieman hillitä. Edwardhan on yhtä paha pakkomielle Bellalle kuin Draco Harrylle!
Bellan luonne taas. Kaikkien muiden seurassa neitokaisesta kuoriutuu ihan erilainen persoona: Charlielle hän valehtelee täysillä ja laukaisee vielä sangen ilkeän kommentinkin, sinnikkäät ihailijat hän torjuu päättäväisesti ja vakuuttavasti ja autossa pakomatkalla muutamassa minuutissa keksitty juoni oli erittäin fiksu - Emmetin sanoin, Bellahan on piru naiseksi.

Mutta sitten ilmestyy Edward sulosilmineen ja Bella on ihan vetelänä. Tytöstä tulee täysin tahdoton nukke, jota Edward pystyy vetelemään naruista oman päänsä mukaan! Esimerkiksi Bellan ja Edwardin lähtiessä baseball-peliin Bellaa pelottaa matkustaa Edwardin selässä yliluonnollista nopeutta. Hän selventää tiukasti, että pelkää törmäävänsä puuhun, kuolevansa ja oksentavansa päälle. Sitten Edward vähän pussailee ja Bella unohtaa kokonaan pelkonsa. Anteeksi mitä?

Tässä samassa kohtaa osoittautuu Edwardin omituinen ajattelemattomuus. Hän itse rakastaa juoksemista, joten hän ei näytä ymmärtävän, ettei Bella pidä vauhdista. Ensin kaahataan autolla, Bella pelkää. Sitten juostaan metsän halki, Bella melkein pyörtyy. Sitten Edward pohtii, millä veisi Bellan katsomaan baseballia. No tietysti juoksemalla! Mitä vikaa!

Näitä hahmoja olisi pitänyt kehitellä paremmin. Tämä true love -pari ei edes väittele kunnolla saatikka sitten kiistele. Toisaalta, mitä tarvetta moiseen olisikaan, jos Edward päättää ja manipuloi Bellan samaan mielipiteeseen joko ripsien alta katselulla tai pussailulla.

Bellan hahmo vaikuttaa myös vähän turhan ideaalilta: koulun jälkeen mennään kauppaan, tullaan kotiin, tehdään ruoka, syödään, läksyt, vähän Humisevaa harjua/vastaus äidille ja nukkumaan. Toista 365 päivää vuodessa miinus viikonloput, jolloin ei olla koulussa tai kaupassa. Missä dataus tai piirtely tai keräily tai televisio!

Nyt pyydän anteeksi. Minun piti pysytellä suhteellisen neutraalina, mutta tämä pari ottaa älyttömästi hermoilleni. Tästä olisi saanut hienon tarinan vain hahmojen huolellisemmalla suunnittelulla.

Kokonaisuutena sanoisin kuitenkin pitäväni Houkutuksesta. Se sijoittuu kategorioissani tietyssä tilanteissa luettavien ei-niin-vakavien kirjojen lohkoon. Houkutuksessa on monia hyviäkin puolia, kuten toimivat vitsit, hienot sivuhenkilöt kuten Alice ja Renée (jotka vaikuttavat toimivan luonteelleen uskollisemmin ja inhimillisemmin kuin Bella) sekä takuttomasti etenevä kieli.

Alicesta pitkin vielä mainita, että hänen tarinansa oli kiinnostava, mutta se(kin) ohitettiin hieman turhan nopeasti. Miksei Alice ollut itse selvittänyt asiaa? Jos hän oli mielisairaalassa, siitä oli varmasti jäänyt johonkin merkintöjä.

Ja muutenkin, olisi ollut kiehtovampaa, jos Alicen tarina olisi raottunut pala palalta. Myöhemmissä kirjoissa Alice olisi voinut vaikka kiinnostua taustoistaan ja lähteä selvittämään, mitä hänen perheelleen oli tapahtunut.

Suosittelen kirjaa romantiikasta ja sen siirapeista tykkääville sekä kevyttä lukemista kaipaaville. Toimii myös, mikäli Sitä Oikeaa ei tunnu löytyvän - ainahan voi haaveilla, että itsekin kohtaisi prinssinsä sattumalta, kun muuttaisi uuteen kaupunkiin.

Voi kokeilla myös katkeroitumispyrkimyksissä: Bellalla ei ole yhtään ystäviä Phoenixissa (ei se niihin ainakaan Forksista pidä yhteyttä), mutta Forksissa siitä tuleekin hirveän suosittu ja haluttu niin ystävä- kuin seurustelurintamallakin. Lisäksi se nappaa itselleen yliluonnollisen, komean ja ihanan vampyyrin. Eikä siinä vielä kaikki, se piru vielä osaa keittääkin ja siltä löytyy tarvittavat raaka-aineet aina kaapeista! Jos minä yrittäisin tehdä vaikka vain kalakeiton ex tempore, niin voisin olla varma, ettei meiltä löytyisi muuta kuin vettä.

Tilannepäivitys

Pitkästä aikaa taas jaksan päivitellä. Bloggerikin on näemmä ehtinyt tässä välissä muuttua, huh.

Olen lukenut ja paljon, mutta en ikävä kyllä saa huhtikuun osalta kirjalistaa kovinkaan paljoa venytettyä. Aikani on huvennut pääsykoekirjojen parissa, mutta koska niistä täytyy lukea vain muutama kappale, ei lukemisistani jää mitään merkintää.

Joka tapauksessa yhtenä päivänä huomasin, että kirjaston lainassa on menossa eräpäivä umpeen. Tuli pikkaisen kiire lukea siis. :D Olin jo ehtinyt aloittaa ja melkein lopettaakin Houkutuksen, jonka siis omistan itse, joten luin sen sitten loppuun alta pois. Sen jälkeen lukaisin vielä Making Moneynkin, jotta sain sen palauttaa kirjastoon.

Näin ollen sain siis kaksi kirjaa lisää vielä viime hetkillä! Nyt ollaan menossa 15:nnessä kirjassa, ellen ehätä lukea jotain siihen väliin. Paksu, pieni ikuisuusprojektini Fellowship of the Ring on edelleen kesken, mutta puoliväli on jo ohitettu onnellisesti. Toivoa siis on tuonkin loppuunlukemisesta! Nyt olen päättänyt, että en aloita enää.. eikun hups. Aloitin jo.

Tällä kertaa vuorossa onkin siis Magian väri, Terry Pratchettin ensimmäinen Kiekkomaailma-sarjan osa. Huomasin lukeneeni sen jo joskus aiemmin, mikä lievästi kyllä yllätti. Olin varma, etten ole lukenut alkupään kirjoja!
No, joka tapauksessa olen päättänyt keskittyä Fellowship of the Ring:iin. Osittain päätökseeni vaikutti kirjan ikuisuusprojektileima, osittain lopun lähestyminen ja osittain Magian värin yllätys. LotR:eja en ole aiemmin lukenut, joten FR meni nyt sitten Pratchettin ohi.

Kaikesta huolimatta lukuaikaani syö yhä pääsykoekirjat. Onnekseni (vai epäonnekseni?) yksi kirjoista on luettava alusta loppuun saakka, joten siitä edes saan merkinnän. Lisäksi vältyn kätevästi arvostelun tekemiseltä. Olen ollut aika laiska arvostelemaan. Toki minulta saa kysyä, jos jostain kirjasta palautetta tahtoo kuulla. Tällä hetkellä kuitenkin näyttäisi siltä, etten millään ehdi kaikista kirjoittamaan. Osa ei edes herätä sen suurempia fiiliksiä, joten on hankala yrittää kiiruulla kirjoittaa mitään järkevää niistä.
Yritän nyt kuitenkin silloin tällöin tökätä joistain kirjoista arvosteluja. Ainakin FR:stä voisi jotain sanoa, sitä kun on tässä luettu niin kauan. Se ikään kuin jo ansaitsee erikoiskohtelun!

Arvostelu - Kiekkomaailma-sarja

Pitkästä aikaa ehdin päivittelemään tätäkin blogia. Kirjoitukset, tai paremminkin niihin valmistautuminen, veivät sopimattoman laajan pätkän elämääni mukanaan. Kuten luettujen kirjojen listasta näkyykin, olen lukenut viimeiset viikot pelkkää psykologiaa. Psykologiaa. Argh.

Riemukseni onnistuin karkaamaan lukemiselta, ja pitkän pakomatkan päätteeksi löysin itseni kirjakaupasta. Myynnissä oli Terry Pratchettin "Posti kulkee" (29. osa Kiekkomaailma-sarjaa kirjan takakannen mukaan, 33. osa Wikipedian mukaan - älkää kysykö, mihin ne 4 kirjaa ovat joutuneet). Koska olen jo lukuisia kertoja ehtinyt tutustua Pratchettin kustantamon jälkeen ja pitänyt siitä kovin, uskaltauduin ostamaan kirjan siltä seisomalta.

Pratchett - olen täysin rakastunut hänen tyyliinsä kirjoittaa! Jokaisessa kirjassa on itsenäinen juoni, ihan kuten suurimmassa osassa kirjoja nyt on. Näin ollen kirjan pystyy lukemaan pinnalliselta tasolta ja nauttimaan sen juonesta, oivalluksista ja käännekohdista.

Lisäksi jokainen kirja linkittyy laajempaan, jatkuvaan juoneen: jokainen tarina liittyy tavalla tai toisella Ankh-Morporkiin tai sen asukkaisiin. Päähenkilö ei kuitenkaan ole sama. Toisinaan juoni keskittyy Rincewildiin, melkoisen koheltavaan velhoon (jonka magiataidot ovat olemattomat), toisinaan Vartiostoon (jonka poliisintaidot ovat Rincewildin velhontaitojen luokkaa), toisinaan Lancren noitiin tai täysin uuteen hahmoon. Posti kulkeessa esimerkiksi päähenkilönä on Tahmee von Lipwig, josta minä, erittäin satunnaisessa järjestyksessä Kiekkomaailma-sarjaa lukenut, en ole koskaan aiemmin kuullut mitään. Todennäköisesti hän on voinut esiintyä jossain aiemmassakin kirjassa, jota en vain ole vielä sattunut lukemaan. Kuitenkin kirjassa on myös paljon ennestään tuttuja henkilöitä: Vartioston väki, kaupungin hallitsija, muutama sen asukas sivumennen mainittuna (mm. rouva Kakko). Kirjasarjaa pystyy siis seuraamaan myös, hmm, "reaaliajassa"; sarjan edetessä myös ne vakiohenkilöhahmot muuttuvat ja etenevät urallaan. Kuitenkaan sarjassa ei ole samanlaista, selkeää osasta seuraavaan jatkuvaa yhtenäistä juonta kuin vaikkapa LotR:ssa on. Ennemminkin kirjat seuraavat ja mukailevat kaupungin elämää, joka vaikuttaa olevan täysin itsenäistä ja kirjailijasta riippumatonta.

Kaiken kukkuraksi kirjoista on löydettävissä myös kolmas, pintaa syvempi taso. Jokainen kirja on tulvillaan satiiria, ironiaa, parodiaa ja kaikenlaisia keihäänkärkiä yhteiskunnan eri ongelmakohtiin suunnattuina. Posti kulkeessa esimerkiksi, kuten takakansi asian ilmaisee, "hulvattoman kohelluksen seassa kulkee vakavia teemoja, mm. yritysmaailman ahneus ja ihmisten hyväuskoisuus". Uskontoihin kovin vakavasti suhtautuville en Kiekkomaailma-sarjaa myöskään kykene suosittelemaan. Edes uskonnot eivät säästy keihäänkärjiltä. Kirjasarja ei silti mollaa ketään eikä syyttele suoraan: osa ankhmorporkilaisista suhtautuu täysin vakavasti Sokean Ion tai Ärsyn (jumiutuvien keittiökaappien jumalatar) palvontaan. Paremminkin uskontojen kohdalla kritisoidaan pappeja, jotka eivät todellisuudessa välitä uskonnostaan lainkaan. Lisäksi viittaukset esim. kristinuskoon ovat lieviä. Joka tapauksessa, jos ei kykene nauramaan elämälle ja uskonnoille, näitä kirjoja ei kannata lukea - ne vain ärsyttävät ja suututtavat. Tämä vaatii tietynlaisen huumorintajun, ja uskon, että jokainen tietää, omistaako itse sellaisen - huumoria kun on montaa lajia, ja se mikä naurattaa toista, ei huvita toista tippaakaan.

Esimerkkinä vielä ote kirjasta. Samalla havainnollistuu kätevästi Pratchettin tyyli laittaa tarkennukset *-merkillä sivun alalaitaan. Nämä tarkennukset eivät varsinaisesti vaikuta juoneen, mutta ovat usein huvittavia, tietyllä tavalla tosia ja silti samaan aikaan sekopäisiä.

"Tahmee, kuten kaikki muutkin Kirjastossa kävijät, kohotti katseensa ihaillakseen kupolia. Kaikki tekivät niin. He kummastelivat aina kuinka oli mahdollista, että käytännöllisesti katsoen rajattoman kokoinen kirjasto saattoi mahtua sata jalkaa halkaisijaltaan olevan kupolin alle, ja heillä oli täysi vapaus kummastella niin paljon kuin halusivat.

Kupolin alapuolella kurkistelivat seinäalkoveistaan patsaat, jotka esittivät Hyveitä: Kärsivällisyys, Siveys, Vaiteliaisuus, Laupeus, Toivo, Mielenlujuus, Tupsuus ja Bissonomia.*

Tahmee ei malttanut olla riisumatta hattuaan ja tekemättä kunniaa Toivolle, jolle oli velkaa niin paljon. Sitten, ihmetellessään miksi Bissonomia kantoi kattilaa ja jotakin mikä näytti palsternakkanipulta, hän törmäsi johonkin, joka tarttui häntä käsipuolesta ja lähti kiidättämään lattian poikki.

* Monissa kulttuureissa ei nykyajan hyörinässä enää harjoiteta kahta viimeksi mainittua hyvettä sen takia, että kukaan ei enää muista mitä ne ovat."

Tilannepäivitys

Lorainne, mukavaa, että onnistuin rohkaisemaan! :)

En ole hetkeen lukenut Tolkienin tuotantoa. Kirjoitukset hyökkäsivät äkkiarvaamatta kimppuuni, joten kaikki aikani on kulunut koulukirjojen parissa - oi tätä onnea. Olen keskittynyt psykologiaan, ja näin sain lisättyä jo kahdella kirjalla lukusaalistani. Tämäkin päivä kului täysin kakkoskurssin kirjan parissa. Olo on enemmän tai vähemmän epätodellinen.

En oikein ole kirjoitustuulella enää. Yritin aiemmin päivällä tänne jotain postata, mutta Bloggeri teki tenän. Nyt ei sitten synny tekstiä oikein millään.

Ehkä menen tekemään jotain muuta. Tämä nyt oli tällainen elän vieläkin -viesti.

Tilannepäivitys

Today I've started the next book and I'm reading its English version. Eli jännästi jää päälle, kun lukee koko päivän jonkin aikaa englanniksi.

Käväisin kirjastossa ja lähdin sieltä syli täynnä Tolkienin tuotantoa - alkuperäiskielellä. Hieman hirvitti alkuun, kun en yhtään tiennyt millaista Tolkienin tyyli on. En koe olevani vieläkään kovin hyvä englannissa, joten liian monimutkaiset lauserakenteet olisivat menneet totaalisesti ohi. Sellaisessa tilanteessa ei olisi erityisen miellyttävää lukea paksuja opuksia. Homma lähti kuitenkin sujumaan ja ihan huomaamattani olinkin lukenut jo tuplasti sen verran mitä Harry Potterin kanssa luin. (Mitä, eikö teillä ole omaa henkilökohtaista Potteria lukuseurana?)

Sylillinen on luonnollisesti hieman epämääräinen mitta, joten tässä tapauksessa se tarkoittaa kolmea kirjaa. Ensimmäisenä näistä tartuin The Hobbittiin (suom. Hobitti eli sinne ja takaisin). Tähän mennessä olen aivan ihastunut Tolkienin kielenkäyttöön ja kerrontaan! Eniten inhoan tarinoissa pitkiä kuvailuja, jotka Tolkien onnellisesti jättää pois. Sen sijaan kirjassa on lauluja, jotka vievät mukavasti sivuja joita on oikein mukava lukea. En tiedä, säilyisikö tekstin lumo suomennetussakin versiossa. Tämä epäilyttää varsinkin lauluissa hieman minua, koska ne ovat runomitassa - käännäpä sitä sitten.


"O! What are you doing,
And where are you going?"

P.S. Tämä kirja tuoksuu hieman siltä, miltä kirjojen kuuluukin parhaimmillaan tuoksua.

Arvostelu - Harry Potter ja Viisasten kivi

Kiehtova aloitus sitäkin kiehtovammalle sarjalle! Harry Potter on harvinaisen tavallinen ja inhottu poika, joka elelee tätinsä perheessä omien vanhempiensa kuoltua. Sitten alkaa tapahtua kummia: tuntematon henkilö haluaa kiivaasti kirjoittaa Harrylle pergamenttikirjeitä, jotka Harryn tädin mies Vernon yrittää kiivaasti estää. Lopulta niitä tunkee ikkunanpielistä ja takasta, ja Vernon sekoaa. He lähtevät kirjeitä pakoon, mutta lopulta kirjeitten lähettelijä saa heidät kiinni mahdollisimman dramaattisesti. Silloin Harry saa kuulla totuuden itsestään ja vanhemmistaan: hänen äitinsä ja isänsä olivat noita ja velho, joten Harrylle on varattu paikka taikakoulusta, jonka olemassaolosta Harry ei aiemmin ole kuullut mitään. Koulussa Harrysta tulee onnellinen ja suosittu, mutta taustalla on jatkuvasti vaarana Lordi Voldemort, joka suunnittelee tappavansa Harryn mitä pikimmiten ja todennäköisesti jälleen avada kedavralla huolimatta siitä, ettei se edelliselläkään kerralla toiminut. No, ainahan voi yrittää.
Kieli on hieman lapsekasta, onhan ensimmäinen kirja kaavailtu nimenomaa lapsille. Itse juoni on kuitenkin hieno, ja jaksan edelleen yllättyä, miten paljon Rowling on onnistunutkaan pohjustamaan tulevia tapahtumia. Näin koko sarjan jo lukeneena ensimmäisen osan uusintakierros oli oikein kiintoisa lukuelämys, kun hienovaraiset vihjeet myöhempien kirjojen juonikehityksistä oli helpompi havaita.
Olin unohtanut jo kovin paljon kirjan tapahtumista. Pelkän elokuvan katsoneille suosittelen ehdottomasti tämän lukemista, sillä juoni on paljon parempi ja monimutkaisempi kuin elokuvan typistetty versio.

Tilannepäivitys

Olen nyt suureksi ilokseni ja onnekseni ehtinyt Harry Potterissa nro 1 yli puolen välin. Alkupuolen lukeminen oli harvinaisen tylsistyttävää puuhaa, koska olin juuri vähää ennen haastetta ehtinyt aloittaa kirjan. En tahtonut lukea sitä loppuun, koska se olisi vienyt aikaa haasteeseen laskettavilta kirjoilta, mutta en minä sitä keskenkään halunnut jättää. Aloitin siis alusta.

Nyt Harry Potter on saanut haasteen hänkin, tosin kaksintaisteluun Draco Malfoyn kanssa. Olin unohtanut kokonaan moisen kohtauksen! Kovin kiehtovaa, kun en ole koskenutkaan Viisasten kiveen (joo, omistan sellaisen :) sitten vuoden 2007. Olen unohtanut vähintäänkin puolet tapahtumista!

Vielä siis on matkaa loppuun, mutta olo on jo vähän positiivisempi kuin aiemmin. Ehkä onnistunkin tässä haasteessa! Nythän olen kahdessa päivässä lukenut tuon jo puoleen väliin, vaikka ensimmäisenä päivänä luin tuskin kolmea tuntia kauempaa. Arkipäivinä vie koulu osan ajasta, mutta edelleen jää vähintään se kolme tuntia lukemisaikaa. Lisäksi lukutahtini on todellisuudessa nopeampikin: kyse on ennemminkin siitä, mitä luen. Potterien juonet tiedän jo ennalta, ja lisäksi lukuvauhtia hidasti se, kun ehdin lukea juuri ennen haastetta sivulle 80. Kuitenkin ekalla lukukerralla hotkaisin Feeniksin killan 1050 sivuineen kahdessa päivässä, joten kunhan tästä päästään uusien kirjojen kimppuun, pitäisi sivujenkin vaihtua tiuhempaan.

Tuntuu tosin vielä vähän epävarmalta, kun normaalien koulupäivien jälkeen alkaakin lukuloma - ei, se ei ikävä kyllä tarkoita vapaa-aikaa pelkän haasteen suorittamiseen, vaan valmistautumista kirjoituksiin. Toisin sanoen lukuloma syö minulta kirjahaasteaikaa! Tämän takia lisäsinkin lukulistalleni oppikirjat. Kokeisiin luettuja kirjoja en kaiketi laske, koska niitä tulee harvemmin luettua todella kannesta kanteen (ellen sitten myöhemmin jostain syystä palaisi niiden luo ja lukisi ne yliharpatutkin luvut, jolloin ottaisin nekin mukaan haasteeseen). Ensi jaksossa ei oikeastaan olekaan lukukirjoja muita kuin yksi, mutta se tulee mukaan kirjoituslukemistoon, joten en voisi kuitenkaan laskea sitä kuin kerran.

Jotta homma ei tuntuisi liian helpolta, minulla on lukuloman ja kirjoitusten jälkeen odottelemassa pääsykokeet (toivon mukaan). Mikäs siinä, taas lukemista, enkä edes tiedä mitä ja paljonko. En edes tiedä tarkkaan milloin.
Jos selviän kunnialla kesälomaan, minulla ei pitäisi sitten enää olla mitään hetkeen. Sitten, mikäli selviän pääsykokeista, alkaakin yliopistoelämä. En tiedä, paljonko minulla sitten on lukuaikaa. Hyvällä tuurilla saan tiiliskiviversioita oppikirjoista, ja siinä sitten ollaan taas lukemassa niitä. Miten miellyttävä tulevaisuudennäkymä.

Eli lyhyesti sanottuna: minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten ehdin tämän vuoden aikana kirjoja lukemaan. Oi tätä riemua.