sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Ikuisuusprojekti

Tulin kipeäksi eikä ole erityisemmin tekemistä, joten päivittelen blogia. Tosin ei ole päivitettävää, mutta mitäs pienistä.

Ennen tätä vuotta en ole oikeastaan koskaan lukenut useampaa kuin yhtä kirjaa yhtä aikaa. Olen pitänyt sitä vähintäänkin sekavana toimintatapana ja ihmettellyt, miten juonikuvioissa voisi pysyä kärryillä. Nyt olen sitten huomaamattani alkanut harrastaa samaa.

Tällä hetkellä on kesken oikein kolme kirjaa, joista tosin yksi on muita huomattavasti kevyempi niin sisällöllisesti kuin kirjaimellisestikin. Jokainen tuntuu silti ikuisuusprojektilta, kukin tavallaan.

Brisingr, huh. Taisin jo aiemmin valittaa, että se kirja on tiiliskivi. Se painaa varmasti kilon, siinä on hirveästi sivuja eikä missään ole höttöisiä kohtia, jotka voisi lukaista läpi vähemmällä paneutumisella niin, että yhtäkkiä olisikin hurahtanut sata sivua ohi. Joku voisi pitää kaikkia näitä kohtia hyvinä merkkeinä, mutta ei ne ole. Ei todellakaan. Tuntuu, että mitään ei tapahdu eikä sivuja siirry oikealta vasemmalle vaikka niitä kääntelisi kuinka. Tekisi mieli loikata muutaman kymmenen sivun ohi, että päästäisiin oikeasti vähän jännempiin kohtiin, mutta se taas ei sopisi haasteen ideaan. (Sinänsä huvittavaa murehtia haastetta, jonka toteutuminen näyttää epätodennäköiseltä. Luulisi, että tässä vaiheessa olisi se ja sama, hörppäänkö muutaman sivun ohi. Toisaalta en ole aiemminkaan jättänyt lukematta sivuja kirjoista. Se tuntuisi huijaamiselta! :D)

Kenties suurin syy Brisingrin puumaisuuteen on sen jännityksen puute. Taistelukohtauksia on mukava lukea, koska silloin tuntuu, että tarina elää kerrankin. Sitten palataan takaisin päähenkilön arkielämään, joka on juuri niin hohdokasta kuin oikeittenkin ihmisten arkielämä. Olen nyt menossa muutaman sivun yli puolenvälin, minkä kunniaksi voisi melkein nimetä jo oman muistopäivänsä. Ehkä tein virheen, kun luin kolme Perillinen-sarjan osaa peräkanaa. Olen lukenut jokaisen kirjan aina vain edellistä hitaammin. Suoraan sanottuna olen aika puutunut koko tarinaan.

Maailmanlopun ravintola taas on jatkoa Linnunradan käsikirja liftareille. En ole oikein ikinä ollut innostunut scifistä (terveisin DW-fani, joka luki aiemmin Kvanttivarkaan), mutta tunsin jonkinlaiseksi velvollisuudekseni lukea Linnunrata-sarjan. Olen nähnyt elokuvan kahdesti tai kolmesti, kuullut ylistyksiä ja nähnyt viittauksia sarjasta siellä sun täällä, ja mikä tärkeintä, syntynyt pyyhepäivänä. Ajattelin, että tämän on pakko olla hauskaa luettavaa.

No, ei ollut. En tiedä, pitäisikö syyttää suomentajaa, mutta jotenkin huumori tuntuu teennäiseltä ja pakotetulta. Toisinaan se onnistuu huvittamaan, mutta sitten sitä tuleekin taas liikaa ja loppufiilikseksi jää paljonpuhuva "äh".

Tätä on kuitenkin paljon helpompi ja nopeampi lukea kuin Brisingriä. Harmi kyllä olen ottanut Brisingrin päätavoitteekseni, jonka loppuunlukemisen eteen näen vaivaa eniten, joten Maailmanlopun ravintola saa lorvia kirjahyllyssä.

Ehkä minun olisi pitänyt lukea enemmän scifiä, jotta kykenisin ymmärtämään Linnunrata-sarjan hauskuuden. Tämänhän pitäisi olla jonkinlainen parodia, mutta toistaiseksi homma tuntuu vain päättömältä kohellukselta. En sanoisi, että sarja on silti huono. Oikeastaan en ymmärrä, miksi tästä tuli niin suosittu. Kaiketi tällaista tarvittiin scifi-puolellekin.

Eniten tässä masentaa, etten ole ehtinyt lukea kuin yhden kirjan viidestä. Minulla on jo yksi massiivinen urakka läpikahlattavana, joten ei oikein innosta ajatella, että odottamassa olisi toinen lisää.

Sitten on vielä Best-loved stories by Hans Christian Andersen, eli Andersenin satuja. Tämä on minun välttelykirjani, johon tartun, kun pitäisi lukea Brisingriä. Best-loved stories vain on täydellinen vastapaino noille kahdelle muulle kirjalle! Sen sadut ovat lyhyitä, jolloin yhden lukeminen käy nopeasti, mikä taas innostaa lukemaan vielä seuraavankin. Lisäksi satumuoto tuo mukavaa vaihtelua fantasiaan ja scifiin.
En taida sanoa tästä muuta, koska enää on vain muutama satu jäljellä, ennen kuin pääsen tekemään arvostelun.

torstai 13. syyskuuta 2012

Kaksikymmentäviisi sadasosaa takana!


Jee, nyt on 1/4 tavoitteesta luettuna! Jäljellä on kivasti rapiat 3 kuukautta aikaa lukea loput 3/4, eli siis joka kuukausi oisi edessä sama määrä mitä tähän mennessä on saavutettu. Mikäs tässä!

Tällä hetkellä luen Brisingriä, mikä on suoraansanottuna puuduttava kirja. Tykkään kyllä siitä, olen lukenut sarjan aiemmat osat ja näin, mutta äh. Jokin ei nyt vain natsaa. Onko kirja niin pitkä? Toisaalta lukaisin kerran Feeniksin killan 1050 sivuineen kahdessa päivässä. En siis oikeasti tiedä, mistä nyt kiikastaa. Jotenkin tapahtumat eivät vain luista, kaikkea odotellaan ja junnataan vähemmän hohdokkaissa asioissa. Ehkä paras sana kuvaamaan tätä kirjaa on realistinen. Ei siis sillä tavalla realistinen kuin vaikkapa Seitsemän veljestä, onhan tässä fantasiakirjasta puhe. Tarkoitan ennemminkin henkilöiden elämään pätevää realistisuutta. 
Kenenkään elämä ei ole yhtä seikkailusta toiseen juoksemista, eikä siten ole Brisingrinkään tyyppien. Kenties homman voisi pelastaa taidokkaalla kielenkäytöllä, mutta tiedä sitten onko vika kirjoittajan vai suomentajan, teksti ei ole niin hohdokasta mitä voisi. Ei, tämä ei vain ole sellainen kirja, jonka ahmisi yön aikana.

Ikuisuusprojektilta tuntuvan kirjan vuoksi olenkin sitten napannut toisen kirjan rinnalle. Tämä on omiaan auttamaan Brisingrissä etenemistä. Toisin sanoen olen yhä samalla sivulla kuin viikko sitten.


Joka tapauksessa, toisena kirjana vieressä kulkee Linnunradan käsikirja liftareille - maailman ainut viisiosainen trilogia. Tarkkasilmäisimmät lienevät huomanneen, että olenkin jo ensimmäisen osan lukenut. Päätin nämä laskea erillisiksi kirjoiksi, koska tosiaan kyseessä on sarja, jonka osat on julkaistu eri vuosina. Sitä paitsi haasteen toteutuminen näyttää niin hurjan helpolta, että taidan avittaa sitä vähän lisää. Periaatteessahan minulla on vain yksi kirja kädessä, mutta se sisältää viisi kirjaa, joten näillä mennään.

Voisin oikeastaan kirjoittaa arvostelun Linnunradan käsikirjasta liftareille. Katsotaan viitsinkö ehdinkö. Sen asema tunnettujen kirjojen joukossa kait pakottaa sanomaan jotain edes yleisesti koko sarjasta.


Mainostan taas, että jos luettujen kirjojen joukosta bongaa jonkin kiehtovan nimen, minua voi pyytää kirjoittamaan siitä arvostelun. Tämä ei koske kirjaa-jonka-nimeä-en-muista.

Toki muunkinlainen kommentointi on sallittua.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Arvostelu - Varjojen kaupungit -sarja

Varjojen kaupungit on Cassandra Claren fantasiakirjasarja, josta olen tähän mennessä lukenut kaksi ensimmäistä osaa: Luukaupungin ja Tuhkakaupungin.

Sarja kertoo Clary-nimisestä tytöstä, joka asustelee New Yorkissa. Ensimmäisessä kirjassa Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe. Hän saa selville, että kuuluu varjometsästäjäsukuun, ja siksi kykenee näkemään koko alamaailmaan: vampyyrit, velhot, ihmissudet, haltiat, muut varjometsästäjät ja rakennukset, jotka kaikki piilottelevat New Yorkin tavanomaisemman kuoren alla.

Kaikesta yliluonnollisesta huolimatta meno on suht rauhallista. Vampyyrit ja ihmissudet eivät liiemmälti pidä toisistaan, mutta se ei ole suurikaan ongelma. Todellisia pulmia aiheuttavat ties mistä ulottuvuudesta putkahtelevat, toinen toistaan irvokkaammat demonit, joiden listiminen on varjometsästäjien pääasiallinen tehtävä. Tämän lisäksi varjometsästäjät toimivat jonkinlaisina alamaailman poliiseina, mutta kuten sanottu, sillä rintamalla ei paljoa puuhaa ole.

Clary itse ei ole erityisen riemastunut tästä löydöksestä. Hän on siihen asti elänyt täysin normaalia elämää "maallikkona", eli ei-alamaailman väkeen kuuluvana. Sitten hän yhtäkkiä saa lisää perheenjäseniä ja tempautuu mukaan sodan partaalla tasapainoittelevaan maailmaan, joka on soluttautunut New Yorkiin kuin Viistokuja Lontooseen. Kun Clary vielä tajuaa, että hänen äitinsä - jonka pahis muuten kidnappaa - ja äidin läheinen ystävä Luke tietävät molemmat alamaailmasta, Clary ei enää ole varma, tunteeko hän kumpaakaan. Äiti on sekä valehdellut tytölleen päin naamaa että peukaloituttanut hänen muistiaan, ja Luke taas on kaikkea muuta kuin tavallinen kirjakaupanpitäjä. Ei ihme, että Clary tahtoisi elää maallikkona.

Parin yllättävän käänteen jälkeen Clary kuitenkin huomaa, ettei paluuta entiseen enää ole. Hän on joutunut tärkeään asemaan tässä pahis-hyvis-kamppailussa, eikä hän siksi voi vetäytyä pois tai pysytellä puolueettomana.

Kaikista demoneista ja muista örkeistä huolimatta kirjasarja tuntuu keskittyvän enemmänkin ihmissuhteisiin. Tiivistetysti: kaikki ovat ihastuneita johonkin sellaiseen, joka on ihastunut johonkuhun toiseen. Sitten pähkäillään ja tuskaillaan. Simon, Claryn paras ystävä, paljastaa rakastaneensa Clarya jo kauan. Clary haluaisi kovasti vastata pojan tunteisiin, mutta hänen puolestaan he ovat vain ystäviä. Clary itse on palavasti rakastunut veljeensä, josta ei ole aiemmin tiennyt mitään. No, ainakin veli on rakastunut Claryyn myös.

Veljeen on rakastunut veljen läheinen kaveri, johon taas on ihastunut kolmas tyyppi. Tuhkakaupungissa kuvioon astuu vielä Maia, joka ihastuu Simoniin. Tietenkään Simon ei tunne ystävyyttä syvempää Maiaa kohtaan. Tiedä sitten, onko newyorkilaisten elämä oikeasti noin mutkikasta, vai onko tämä vain alamaailman tapa.

Kun kirjan avaa, heti sisäkannessa komeilee teksti:
"-- Varjojen kaupungit -sarjan suurimpiin ihailijoihin lukeutuu Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer."
Meyerin sarja on minulle tuttu, ja olenkin jo mielipiteeni Houkutuksesta sanonut. Tämä yllättävä viittaus toiseen kirjailijaan jäikin mieleen, kun aloitin Luukaupungin lukemisen. Tiedä sitten, kuvittelinko vain, mutta kummasti alkoi löytyä yhtäläisyyksiä.

Molemmissa sarjoissa on vampyyreja, vieläpä vegetaristiversioina. Ihmissudet? Löytyy. Voittamaton viha ihmissudet vs vampyyrit? Löytyy. Tavallinen tyttö, joka rakastuu palavasti mahdottomaan kohteeseen? Löytyy. Kyseisen kohteen pianonsoittotaidot? Löytyy.

Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä olin havaitsevinani. Esimerkiksi Isabelle on kuin ilmetty Rosalie: kaunis, täydellinen ja päähenkilön inhoama. Tosin Clary pärjää paremmin Isabellen kanssa kuin Bella Rosalien. Houkutuksessa Rosalie suorastaan vihasi Bellaa, kun taas Varjojen kaupungeissa Clary on pelkästään kateellinen Isabellellle.

Nimetkin on jännän samat. Houkutuksessa on Isabella, VK:ssa Isabelle. Jacob - Jace. Alec (yksi Volturien joukosta) - Alec (varjometsästäjiä).

Lopulta piti ihan tarkistaa, kumpi on kirjansa ehtinyt julkaista ensin, Meyer vai Clare. Houkutus veti pitemmän korren. Tiedä sitten, onko Clare lukenut Houkutuksen ja napannut ideoita (ja tykkääkö Meyer Claren sarjasta juuri sen sisältämien Houkutus-yhtäläisyyksien vuoksi). Niin tai näin, itselleni jäi vaikutelma, että Claren kirjoissa on samoja piirteitä kuin Houkutuksessa, mutta pitemmälle ja hienovaraisemmiksi kehiteltyinä.

Nimiin palatakseni: en pidä Varjojen kaupunkien nimistä. Clary tuntuu kaikkein naurettavimmalta, kun kirjailijan sukunimi on Clare. Näin sivumennen sanoen saman tempun astetta paremmin on tehnyt Darren Shanista kertovien kirjojen kirjoittaja Darren O'Shaughnessy, kirjailijanimeltään - tadaa - Darren Shan.

Anteeksi vain, mutta maailmassa on miljoonia nimiä. Onhan se kiva, että omasta nimestään tykkää, mutta voisiko sen päähenkilön nimeksi laittaa jonkun muun. Vai haetaanko tässä nyt sellaista vaikutelmaa, kuin kirjailijana olisikin päähenkilö ja teos ikään kuin omaelämäkerta? Tämän puolesta ainakin puhuisi se, että Cassandra Clare on oikealta nimeltään Judith Rumelt. Kaikkia tällainen ei varmastikaan häiritse, mutta minua kyllä.

Pidän kyllä näin muuten näistä nimistä. Jace, Alec, Luke, Jocelyn, Clary, Maryse... Nättejä ovat. Sen sijaan varjometsästäjien kokonimet tuntuvat naurettavilta: Lucian Graymark, Isabelle Lightwood, Valentine Morgenstern. Clarynkin oikea nimi on Clarissa Fairchild. En tiedä, olenko ainoa, jolle näistä tulee mieleen ne ensimmäiset tarinat, joita kirjoiteltiin ala-asteen ja yläasteen aikoina, ja joiden henkilöt olivat nimiltään sen tapaisia kuin Elizabeth Isadora von Everbeauty. Varjometsästäjillä on kyllä oma maansa, Idris, joten heillä on taatusti myös oma kulttuurinsa ja omat nimensä. Ihmetyttää vain, miksi Saksan ja Ranskan välissä sijaitsevan maan asukkaat ottaisivat sukunimekseen englannin kielisiä sanoja. Vai ovatkohan nämä käännöksiä? Hieman enemmän olisi kirjailija voinut tätä selventää.

Kirjasarjassa on paljon hyvääkin. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, ja ahmaisinkin Tuhkakaupungin muutamassa päivässä. Olen myös positiivisesti yllättynyt, miten useasta sarjaan marssitetusta hahmosta huolimatta jokaisella on selkeästi oma persoonallisuutensa. Mikäli jotakuta jäi nyt kaihertamaan aiempi Houkutus-vertaus, niin ei huolta: Varjojen kaupunkien henkilöhahmot ovat pitkälle suunniteltuja, eikä missään vaiheessa tule fiilistä, että Clare olisi arvalla jaellut luonteenpiirteitä. Mikä parasta, pääsankaritar Clary ei ole yhtä voimaton ja sivussa kuin Bella.

Tekstin sujuvuus ja hienot henkilöhahmot yhdistyvät sievästi, kun näkökulma vaihtuu kertojalta toiselle. Otan nyt esimerkiksi Jacen ja Claryn, koska heitä voisi kuvata tarinan pääkertojiksi.

Vaikka henkilöt kävisivät samassa paikassa, he molemmat kuvailevat näkemänsä. Tämä on ihan luonnollista, koska tokihan Jace panee merkille yhtälailla ympäristönsä kuin Clarykin siitä huolimatta, että tyttö oli paikalla lukijan näkökulmasta ensinnä. Olisi outoa, jos kirjailija ei olisi antanut Jacenkin katsella ympärilleen, vaikka informaatio meneekin päällekkäin Claryn aiemmin kertoman kanssa. Kuitenkaan Jace ei toista Claryn sanomisia täydellisesti, vaan he painottavat hieman eri asioita. Tämäkin on ihailtavan luonnollista, sillä persoona vaikuttaa pitkälti siihen, mitä painaa mieleensä.

Hahmojen lisäksi myös maailma on hyvin suunniteltu. Olen toki lukenut vain kaksi osaa kokonaisesta sarjasta, mutta olisin silti toivonut hieman tarkempia selityksiä asiaan jos toiseenkin. Löysin Wikipediasta artikkelin Clockwork Angelista, mikä osottaisi, että mahdollisuuksia syvällisempään alamaailman esittelyyn olisi. (Plussaa muuten Clarelle siitä, että tuo kirja sijoituu ihan eri aikaan ja paikkaan kuin Varjojen kaupunkien trilogia, mutta silti seassa on tuttuja nimiä!)

Loppujen lopuksi tykkäsin lukea näitä kirjoja. Juoni on vähän peruskauraa, mutta toisaalta joka kirjan ei tarvitsekaan olla Niin Omaperäinen. Hyvällä kerronnalla, persoonallisilla hahmoilla ja toimivalla suunnittelulla korjaa monta pikkuvikaa.

Painotan silti, että luin kirjat vain kerran läpi. Sanoisin, että kirja on oikeasti hyvä vasta sitten, kun sen on lukenut läpi kahdesti ja suunnittelee siitä huolimatta kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla moni puute jää huomaamatta, kun on kiire kahlata kirja loppuun ja selvittää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Toisella kerralla on enemmän aikaa kiinnittää huomiota sanavalintoihin, lauserakenteisiin ja sen sellaisiin ulkoisiin seikkoihin.
Pienenä miinuksena jäi mieltä kaihertamaan nimet. Vaikka luettelinkin Houkutus-viitteitä, ne eivät kuitenkaan pomppaa silmille lukiessa. Toisena miinuksena oli tapahtumapaikan epämääräinen, mutta silti tarkka kuvailu. Tämä ei kylläkään ole kirjailjan vika, vaan syypäänä on oma heikko New Yorkin tuntemukseni. Osaan luetella muutamia New Yorkin kaupunginosia, mutta en osaa sijoittaa niitä kartalle. Näin ollen mielikuvitusta jarrutteli kuvaukset "Clary oli kaupunginosassa X ja idästä näkyi Vapaudenpatsas", kun en tiedä, missä kohtaa New Yorkia on Vapaudenpatsas ja missä kaupunginosa X.

Kirjasarjan kannet ovat muuten katsomisen arvoiset. Tykkään varsinkin väreistä! Tässä mallina Luukaupugin ja Tuhkakaupungin kannet. (Ihmisten kropassa näkyvät pyörteet ovat riimuja, joilla varjometsästäjät saavat mm. parannettua haavojaan tai lisättyä voimaa.)

Suosittelisin näitä kirjoja kevyeksi lukemiseksi. Ihan heikkohermoisimmat eivät välttämättä tykkää, koska tässä sarjassa veri lentää ja luut murtuvat useampaan otteeseen.