Arvostelu - Perillinen-sarja

Amerikkalainen Christopher Paolini kirjoitti Perillinen-sarjan ensimmäisen osan, Eragonin, ollessaan vain 15-vuotias. Jatko-osienkaan tekemisessä ei kauaa kestänyt: Esikoinen, Brisingr ja Perillinen valmistuivat kaikki alle kymmenessä vuodessa. Kunnioitettava saavutus, varsinkin kun katsoo, miten paksuja kirjat ovat!

Itse en ole ehtinyt lukemaan kuin kolme ensimmäistä osaa, joihin tämä arvostelu keskittyy.

Sarja alkaa, kun Eragon-niminen maalaispoika löytää metsäretkellään kummallisen munan. Hän ottaa sen talteen, ja jonkin ajan kuluttua siitä kuorituu ihka elävä lohikäärme, jonka kanssa Eragon huomaa jakavansa mielensä: he tietävät toistensa ajatukset ja tunteet.
Tämän jälkeen Eragonin elämä muuttuu lähinnä matkustamiseksi, kun hän pakenee kylästä pahishallitsija Galbatorixin vihaa - käy ilmi, että muna on varastettu tältä.
Sarjan edetessä Eragon ja Saphira huomaavat tehneensä vähän kaikille lupauksia, jotka velvoittavat heitä ja rajoittavat siten heidän toimintaansa. Maailman ainoa vapaa lohikäärmeratsastaja joutuu tasapainoilemaan eri lajien, ratsastajien perinteiden ja omien tunteittensa välillä. Kaiken lisäksi hänen pitäisi syöstä vallasta voittamaton, arvaamaton ja lievästi seonnut Galbatorix.

Paolinia luonnehditaan kirjojen sisäkansissa Tolkien- ja Beowulf-faniksi. Tolkienini lukeneena täytyy sanoa, että ainakin hänen vaikutuksensa on selvästi havaittavissa Perillinen-sarjassa: Paolini on luonut oman maansa, jota kansoittavat haltiat, ihmiset, kääpiöt ja hänen itse keksimänsä laji. Hän on myös kehittänyt jokaiselle äsken mainitulle - ihmisiä lukuun ottamatta - oman kielen, joita lukija saa ihailla muun juonen lomassa. Paolinin maailmassa esiintyy myös lohikäärmeitä. Kuulostaako tutulta?

Kuitenkin Paolinin kirjoissa on paljon omaakin. Hänen lohikäärmeensä ovat ystävällisiä ja hyvänsuopia, toisin kuin Tolkienin Smaug, eikä hänen omat urgalinsa muistuta hobitteja millään tavalla. Paolini on tehnyt myös hurjan työn suunnitellessaan eri lajeille kulttuureita ja kieliä. Kaikki tämä vain viisitoistavuotiaana!

Ikävä kyllä, Paolinin nuori ikä näkyy kirjoissa. Olen jo muutamaan otteeseen julistanut, että teokset ovat tiiliskiviä, ja sitähän ne ovatkin. Tämä ei suinkaan olisi paha asia, ovathan monet hyvät kirjat useamman sadan sivun mittaisia. Ei, pahin ongelma on kerronta ja kuvailu. Vaikka tekstissä ei esiinny varsinaisia virheitä, heinänkorsitason tarkkuisia kuvauksia tai muutakaan yleisesti lukukokemusta huonontavaa, kirjoja oli silti hidas lukea. Niistä puuttuu mukaansatempaavuus, leppoisa sujuvuus ja tietynlainen omaperäisyys. Teksti on melko mitäänsanomatonta ja persoonatonta.

Toki on muistettava, että luin kirjat suomennettuna, enkä alkuperäiskielisenä. Näin ollen kääntäjälläkin on voinut olla osansa teosten epämieluisassa tekstityylissä. Lisäksi voin iloisena myöntää, että Paolinin kirjojen taso paranee sarjan edetessä.

Juonikuviot ovat tekstiin verrattuna parempia. Niissäkin nuori ikä näkyy hieman kliseisinä valintoina ja ennalta-arvattavuutena. Esimerkiksi Eragonin löydettyä lohikäärme Saphiran hän saa heti mentorin tuekseen, mikä täsmää perinteiseen fantasiakirjallisuuden muottiin. Ennalta-arvattavuus näkyy muun muassa kohdassa, jossa Eragonin hyvinkin uskalias yritys onnistuu ilman sen suurempia vastoinkäymisiä. (Brisingrin lukeneille: tarkoitan tässä nyt Katrinan ja Helgrindin tapausta.) Toinen esimerkki oikeastaan sekä kliseisyyteen että ennalta-arvattavuuteen on lohikäärmeiden lahja Eragonille. Tietty sankarista piti saada supervahva ja -nopea! Täytyy myöntää, etten tiedä, miten tarina olisi voinut jatkua ilman tätä Eragonin yllättävää kehitystä, mutta valinta oli silti mielestäni kömpelö.

Samoin perusjuoni on melko yksinkertainen, jo nähty ja - mikä pahinta - hieman tylsä: Eragon löytää lohikäärmeen munan, ja sitten seikkaillaan pitkin poikin maata ja soditaan välillä. Varsinkin jatkuvasta matkustamisesta annan miinuspisteistä Paolinille. Keskittyyhän Tolkieninkin Taru sormusten herrasta lähinnä Mordoriin menoon, mutta matkasta tehtiin kiinnostava. Paolini taas passittaa Eragoninsa siirtymään paikasta A paikkaan B, jossa tapahtuu jotain, sitten palaamaan paikkaan A, sieltä paikkaan C ja takaisin paikkaan B. Tuntuu, ettei päähenkilö pysy aloillaan yhtään!

Kaikesta huolimatta Paolini osaa yllättää. Esimerkiksi Aryasta ehdin jo ajatella, että nyt tulee perinteikäs rakkaustarina, mutta sitten Arya rupesikin kylmäkiskoiseksi - mahtavaa! En todennäköisesti olisi kestänyt lukea kirjaa, jonka päähenkilö lipuu Mary Suen, tai tässä tapauksessa Gary Stuen, tasolle.
Pidän myös siitä, miten kirjan henkilöt esittävät kritiikkiä toisilleen, toistensa kulttuureille ja jopa omalle kulttuurilleen. Samanlaiset pienet, näennäisesti suht merkityksettömät tapahtumat tuovat realismia tarinaan ja samalla luovat yllättäviä juonenkäänteitä, kun niiden vaikutukset selviävät tulevaisuudessa.

Henkilöhahmoissa Paolini on onnistunut. Eragon on tietämätön maalaispoika, jolle kohtalon oikusta tömähtääkin suuri vastuu. Olen iloinen, että Paolini on pitänyt hahmonsa taustan mielessään: Eragon on hyvinkin ennakkoluuloinen mitä urgaleihin tulee, koska on oppinut vihaamaan niitä jo lapsuudessaan. Samoin Eragon, kuten serkkunsa Rorankin, inhoaa taisteluissa surmaamista ja potee huonoa omaatuntoa. Kerrankin hahmoja, jotka eivät vedä kiilteleviä miekkojaan huotrista, karjaise ja ryntää taisteluun ja niitä mainetta miettimättä tapahtunutta sen kummemmin jälkikäteen!

Erityisen iloinen olen, kun jokainen hahmo on omanlaisensa, kuin myös siitä, ettei hahmoja ole miljoonittain. Keskeisimmät hahmot lienevät Eragon, Saphira, Roran, tämän vaimo Katrina, Nasuada ja Orrik. Jokaisella on oma tarinansa, joka vaikuttaa heidän käytökseensä ja päätöksiinsä, vaikka lukija saakin tietää hahmojen menneisyydestä vain päättelemällä itse.

Pintatasolla en pitänyt kertojan vaihteluista: pääasiallisesti tapahtumia seurattiin Eragonin näkökulmasta, mutta välillä ääneen pääsikin Roran. Toisinaan kertojina toimivat myös Nasuada ja Saphira. Tähän väliin on taas huomautettava, miten taidokkaasti Paolini osaa eläytyä hahmojensa mielenmaisemiin - varsinkin lohikäärme Saphiran ajatuskulku poikkesi mukavasti ihmisistä. Lisäksi oli kiehtovaa nähdä myös Nasuadan silmin. Kuitenkin kertojan vaihtuminen tuntui lähinnä ärsyttävältä, varsinkin, jos edellinen kertoja jäi jännittävään kohtaan. Tällainen on mielestäni turhaa lukijan kiusaamista.

Kun sain luettua Eragonin ja tartuin Esikoiseen, hämmästyin. Odotin, että kirja alkaisi jotakuinkin sanoilla "puoli vuotta myöhemmin", mutta todellisuudessa sarjan osien välillä vierähtää kirjan maailman ajassa hetki tai korkeintaan muutama päivä. Toisin sanoen teokset voisi painaa yhdeksi kirjaksi, eikä kukaan ihmettelisi!

Kaiken kaikkiaan suosittelisin lukemaan ainakin Eragonin. Tässä sarjassa on se hyvä puoli, ettei sen taso tipahda vaan päinvastoin nousee jatko-osissa.

Mikäli olet katsonut Eragonin elokuvana, etkä pitänyt, lue kirja. Elokuvaversio on niin törkeä pahoinpitely Paolinin teokselle, että huh huh! Myönnän, että itsekin kirjoitin muistiinpanoihini "KARSINTA!" viitaten siihen, miten sarjasta olisi voinut repiä paljonkin pois, jotta lukemisen sujuvuus lisääntyisi. Kuitenkin mielestäni elokuvissa on riistetty turhankin rankalla kädellä. Idea on suurinpiirtein sama, juonikin suht koht sinne päin, mutta henkilöhahmoista tai Paolinin vaivannäöstä ei saa läheskään samanlaista kuvaa kuin kirjoista. Elokuvana Eragon on vain suht ok perusfantasialeffa, jonka katsoo kerran. Kirjat taas saatan lukea toistamiseen ellen useamminkin - tapahtumia on enemmän, kaikesta saa paremman käsityksen ja henkilöt ovat kiinnostavampia elokuvaan verrattuna.

Huonona puolena on varoitettava haltiakielestä, jota viljellään Perillinen-sarjassa ahkerasti. Paolini on sortunut kielensä kanssa perinteikkääseen fantasiatarinoiden sudenkuoppaan: erikoismerkkeihin.

En tiedä, mistä ihmeestä ihmiset ovat keksineet, että Aër'thúsèl näyttää katu-uskottavammalta kuin Anna. Paolinin erikoismerkkiviidakon syynä saattaa fiilistelyn lisäksi olla muinaisnorja, jonka pohjalta hän haltiakielensä kehitti. Mikäpä siinä, jos jokaiselle heittomerkille ja aksentille todella on käyttötarkoitus niin, että ë ja e eroavat merkittävästi toisistaan - onhan suomessakin ä, a, ö ja o. Paolini ei kuitenkaan ole kokenut tarpeelliseksi ilmoittaa ääntämisohjeita, vaikka hän käyttääkin iloisesti koko merkkisarjaa: valikoimasta löytyy  mm. ä, ö, ë, á, é ja kaikkien rakastama heitto'merkki. Siinäpä saa suomenkielinen lukija pohtia, lausuako ä:n suomalaisittain [æ], merkeistä piittaamatta [ɑ] vai ruotsalaisittain [e].

Onneksi Paolini on päähenkilöitä nimetessään päättänyt pysytellä perinteikkäämmissä aakkosissa. Lisäksi jokaisen kirjan takana on käännökset sekä haltia-, urgali- että kääpiökielisille lauseille ja sanoille, joten sinänsä haltiakielen käyttö ei haittaa.

30/100 + tilannepäivitys

Kohta kolmasosa takana! Hip hei! :)

Suunnitelmia.

Luen Linnunradan käsikirja liftareille -sarjan viimeistä kirjaa, ja koska muutkin sen kollegat ovat hujahtaneet niin nopeassa tahdissa läpi, uskoisin tämänkin olevan pian luettu. Aikomuksenani on kirjoittaa koko sarjasta arvostelu, jonka saan toivottavasti ennen joulukuuta valmiiksi.
Tällä hetkellä työn alla on Perillinen -sarjan kolme ensimmäistä teosta, eli Eragon & co. Toistaiseksi en osaa arvioida, kuinka kauan tämän kanssa menee.

Seuraavaksi ajattelin lukea Astrid Lindgrenin Eemelin metkut, johon on koottu yksien kansien väliin useampi Eemeli-tarina. Lisäksi kutkuttaisi lukaista Muumi-tarinoita. Voisikohan nämäkin laskea yksiksi kirjoiksi? Hieman omaatuntoa pistelisi, koska nehän ovat niin ohuita, mutta toisaalta ne on julkaistu yksittäisteoksinakin. Ehkä tämä olisi ihan oikeutettu ajattelutapa, veihän minulta niin paljon lukuaikaa pääsykokeet, joista en saanut kuin yhden kirjan sisällytettyä sataseen. Silti se tuntuisi tietyllä tavalla huijaamiselta.

Blogia koskevia muutoksia.

Kirjan kuvaa klikkaamalla pääsee nykyisin ko. kirjasta kertovalle sivulle, joka useimmiten on Wikipedia. Sieltä saa nopsasti katsottua pienen informaatiopläjäyksen niin kirjasta kuin kirjailijastakin, ja juonipaljastuksista on varoitettu selkeästi. Mikäli suomenkielinen Wikipedia ei kirjaa tunne, linkitän joko englanninkieliseen Wikipediaan tai etsin toisen vastaavan sivun. Jos kävisi niin hassusti, ettei mikään sivu suostuisi olemaa antispoilaava, jätän linkittämisen kokonaan.
Tiivistetysti: Klikkaa kuvaa, jos tahdot tietää lisää kirjasta. Et tule spoilaantumaan, ellet lue "sisältää juonipaljastuksia" -kappaletta sivulla.

Lisäsin Ilmianna itsesi -kohdan, joka useimmissa blogeissa esiintyy nimellä Toiminnot. Nyt lukijoilla on hieno mahdollisuus todistaa olemassaolonsa yhdellä napin painalluksella!

Mielipiteitä saa jakaa, mm. onko muutokset hyviä, mitä muuta toivoisitte tai mikä kaipaisi parannusta!

Arvostelu - Best-loved stories by Hans Christian Andersen

Tanskalainen Hans Christian Andersen on kirjoittanut monia satuja, joista Pienen merenneidon ja Ruman ankanpoikasen tuntenevat kaikki. Andersen ei ole syyttä maailmankuulu - hänen satunsa ovat suloisia, karuja, opettavaisia ja pohdiskelevia, vieläpä yhtä aikaa.

Kokoelman johdannossa kerrotaan, että Andersen kirjoitti usein itsensä mukaan satuihin. Lukiessani kiinnitin huomiota tähän, ja toden totta - melkeinpä joka sadussa oli filosofi, köyhä opiskelija tai muu mitäänsanomaton sivustaseuraaja. Vaikuttivatkohan näiden hahmojen valintaan Andersenin omat käsitykset itsestään?

Minua Andersenin saduissa lumoaa niiden surumielisyys. Kaikki sadut eivät pääty onnelliseen loppuelämään, vaikka pahimmat ongelmat saattavatkin ratketa. Näin ollen Andersenin saduissa on tietynlaista realismia: eihän todellisuudessakaan ole ruusuisia loppuja.

Best-loved stories by Hans Christian Andersen sisälsi monia kauniita satuja, joista kaikista riittäisi sanottavaa. Kuitenkin tyydyn tällä eraa pohdiskelemaan tarkemmin vain kokoelman suosikeikseni valikoituneita tarinoita.

HUOM! Kursiivilla kirjoitetussa tekstissä on sadun pääjuoni alusta loppuun, joten skippaa se, jos et tahdo spoilaantua. Omasta mielestäni sadut vain paranevat useammin kuultuina, minkä tähden poikkean normaalista, vähemmän spoilaavasta tyylistäni.

Ensimmäinen lempisaduistani on The Nightingale.

Eräänä päivänä Kiinan keisari saa kuulla, että turistit ja alamaiset muistavat maan parhaiten mysteerisestä satakielestä ja hänen lumoavasta laulustaan. Keisari ei ole tiennyt tällaisesta mestarilaulajasta mitään, joten hän vaatii yhtä tietämätöntä hoviväkeään etsimään tämän.

Kun satakieli löytyy, hän suostuu ilomielin laulamaan keisarille ja tämän hoville. Kaikki ihastuvat ikihyväksi, jopa niin paljon, että itse Japanin keisari antaa tehdä linnusta mekaanisen version ja lähettää sen Kiinaan kollegalleen. (Minulle jäi epäselväksi, miksi keisari koki tarpeelliseksi lähettää robottilinnun sellaiselle, jolla on alkuperäinen versio.)

Mekaaninen laulaja korvaa nopeasti elävän satakielen, kykeneehän se toistamaan kappaleensa koska tahansa ja tismalleen samanlaisena, ja kaiken lisäksi se on vielä koristeltu jalokivin. Hoviväen hyräillessä robotin luritelmaa satakieli painuu unohduksiin.

Kun keisari lopulta makaa kuolinvuoteellaan, hän näkee ympärillään kaikki hyvät ja pahat tekonsa itse Kuoleman istuessa hänen rintansa päällä. Keisari on kauhuissaan näyistään, ja toivoo hartaasti kuulevansa satakielen laulun, joka karkottaisi ilkkuvat muistot. Robottilintu on kuitenkin rikki, ja hoviväen kaavaillessa jo seuraavaa hallitsijaa keisari jää yksin. Silloin, keskelle kaikkea epätoivoa, lennähtää ikkunasta satakieli, joka parantaa keisarin laulullaan.

Sadun teemoina ovat anteeksianto ja ulkonäön merkitsemättömyys. Keisarilla on komea palatsi, upea puutarha ja suuri joukko hoviväkeä, mutta kun hänen oma ulkoinen kauneutensa rapistuu, hänet hylätään kuolemaan yksin. Kaikista keisarin tutuista hänen luokseen palaa vain satakieli, sangen mitäänsanomattoman näköinen lintu, jonka keisari on vuosia aiemmin häätänyt palatsista.

Samoin sisimmän tärkeyttä korostaa satakieli itsessään: hän kohoaa ulkonäöstään huolimatta hyvinkin arvostetuksi keskellä prameilevaa hovia, koska hän osaa laulaa. Hän ei myöskään loukkaannu, vaikka hänet syrjäytetäänkin, vaan on valmis antamaan sekä keisarille että mekaaniselle versiolleen anteeksi.

Satakielen vastakohtana on robottilintu. Se on ulkonäöltään häikäisevä, mutta kuten eräs köyhä kalastaja toteaa tarinassa, "there's something missing" - jotain puuttuu. Robotin laulu on kaunista ja luomoavaa, mutta se ei kykene kuin yhteen kappaleeseen.

Tässä sadussa minut lumoaa sen henkilöhahmot. Hovin elämä on kertakaikkisen hauskaa luettavaa: satakielestä tulee uskomattoman suosittu, ja näin ollen titteleitä jaellaan satakielen löytämisestä, tervehdykset kuitataan sanomalla "night" ja vastaamalla "gale" ja innostuupa yksi kirjoittamaan satakielestä paksuja kirjoja, jotka kaikki sitten esittävät lukeneensa ja ymmärtäneensä. Satakieli taas on lempeä ja ystävällinen myös niille, jotka eivät ole samanlaisia hänelle. Kaiken tämän keskipisteessä on vielä keisari, jonka henkinen kehitys on itseasiassa suloista.

Toinen suosikkini on The Shadow.

Eräänä yönä filosofi herää ja huomaa, että naapurin parvekkeelta kajastavassa valossa seisoo nainen. Kun filosofi nousee ylös ja yrittää nähdä paremmin, sekä nainen että valo katoavat. Ainoastaan kaunis musiikki kantautuu ulos vastapäisestä talosta.

Näky jää vaivaamaan filosofia, mutta kukaan ei osaa kertoa, kuka talossa asuu. Lopulta tuskastuneena filosofi ajattelee, että hänen varjonsa lienee ainut, joka voi livahtaa naapuriin. Sitten filosofi perääntyy huoneeseensa ja katsoo, miten hänen varjonsa näyttää pujahtavan vastakkaisella parvekkeella sisälle, kun hän itse sulkee oman ovensa. Kun filosofi seuraavana päivänä kävelee auringonvalossa, varjoa ei filosofin yllätykseksi näykään.

Monen vuoden kuluttua filosofi kuulee oveltaan koputuksen, kun hänen vanha varjonsa palaa takaisin. Se kertoo seikkailuistaan, kaikesta oppimastaan ja siitä, miten onnistui rikastumaan vuosien varrella. Kun Varjo pyytää filosofia kylpylään kansaan vanhojen aikojen muistoksi, tämä ei tohdi kieltäytyä.

Kylpylässä Varjo tapaa prinsessan, joka ihmettelee, miksei Varjosta lankea varjoa. Silloin Varjo viittaa filosofiin ja väittää tätä varjokseen. Prinsessa ja Varjo rakastuvat ja menevät kihloihin.

Varjo kertoo kihlauksesta filosofille ja selittää, että tämä voisi tulla asumaan palatsiin myös; ainoina ehtoina on, että filosofin pitäisi sallia muiden kutsuvan häntä varjoksi ja suostua makaamaan Varjon jaloissa kuin kunnon varjo kerran vuodessa, kun tämä itse istuisi auringossa. Filosofi pöyristyy huomatessaan heidän paikkojensa vaihtuvan, ja kieltäytyy ehdottomasti. Hän syyttää Varjon huijanneen prinsessaa, ja että hän kertoisi tälle nyt totuuden. Varjo ei sitä salli, vaan kutsuu vartijat ja mestauttaa entisen isäntänsä. Seuraavana aamuna hän menee naimisiin prinsessan kanssa ja elää kuin aito mies.

The Shadow'sta tulee mieleen ensimmäisenä sananlasku "on kuin varjo entisestään". Sadussa käy juuri näin: pikkuhiljaa Varjon ja filosofin paikat vaihtuvat, kunnes lopulta filosofista ei jää jäljelle kuin Varjo. Vaihdoksen, ja sitä käyttä filosofin kuoleman, syynä on pohjimmiltaan filosofi itse. Hän toivoo saavansa tietää lisää naapuristaan, joten lähettää varjonsa tutkimaan asiaa miettimättä seurauksia. Vaikka tällainen on sangen epätodennäköistä todellisuudessa, sen voi yleistää helposti kaikkeen harkitsemattomaan toimintaan.
Päätöksiä ei saisi tehdä ilman, että pohtii tekojensa seurauksia. Niin, ja naapuria ei saa vakoilla.

Toisaalta satu varoittaa myös oman itsensä kadottamisesta. Varjo on ikään kuin roolihahmo, johon turvaudutaan vieraiden keskuudessa, kun oma minä ei tunnu riittävän. Jos tällaista näytelmää pitää yllä liian usein tai kauan, pikkuhiljaa saattaa unohtaa, millainen oli alunperin - eikä paluu omana itsenä olemiseen onnistukaan.

Juoni on näin tarkemmin mietittynä melkeinpä karmiva. Kenties juuri se kiehtookin minua sadussa: yleensä niissä on onnellinen loppu ja pelastava prinssi, kun taas tässä käykin päinvastoin. Opetuskaan ei ole usein toistetusta sarjasta, kuten varo vieraita setiä äläkä poistu tieltä mummolaan mennessä. Silti sen tärkeys ei ole yhtään vähäisempi - on hyvä muistaa oman kehonsa lisäksi myös mieli, ja pitää molemmista yhtälailla huolta.

Hieman harmittaa, ettei sadusta selviä, kasvattiko Varjo koskaan omaa varjoa, ja mitä olisi käynyt, jos filosofi olisi suostunut Varjon varjoksi. Olisiko hän pikkuhiljaa hiipunut yhä huomaamattomammaksi, kunnes hän ei olisi enää voinut liikkua ilman Varjoa?

Vielä lopuksi minun on kehuttava kokoelmaa kokonaisuutena. Sadut sopivat mielestäni kaikille: jokainen löytää niistä varmasti pohdittavaa, eivätkä satujen teemat vanhene, vaikka kirjoittamisesta on kulunut jo vuosia. Huonona puolena on mainittava, ettei kokoelmaa ole taidettu suomentaa. Tästä huolimatta suosittelen ihan kaikkia etsimään tämän kokoelman, vaikka kokisi englannin taitonsa riittämättömäksi, sillä teksti on suhteellisen helppoa.

Ymmärtämistä auttavat myös aivan uskomattoman kauniit kuvat! Kunkin sadun yhteydessä on juoneen sopiva, yksityiskohtainen kuva. Tämän lisäksi joka sivun reuna on koristeltu kultauksin, erilaisin geometrisin kuvioin ja ihanin värein. Yhdessä näistä muodostuu hyvinkin satukirjamainen kokonaisuus, joka saa toivomaan, että pitäisi paperikansien sijaan kädessään paksua, tummakantista vanhaa kirjaa.

Kuvituksen tyylistä voi saada esimakua jo kannesta, johon on lainattu The Wild Swan -sadun kuva. Ikävä kyllä kultaukset eivät pääse loistavaan oikeuteensa valokuvassa, vaan ovat näemmä muuttaneet sävyään ruskehtavaksi.

Tilannepäivitys

Apua apua ihanaa sain Brisingrin luettua! ♥ Kirjoitan sen arvostelun joskus lähitulevaisuudessa, kunhan ensin saan valmiiksi H.C. Andersenin satujen pohdinnat.

Näin ollen ainoa keskeneräinen kirja on Maailmanlopun ravintola. Harmittaa vähän, koska en pidä tuosta kannesta yhtään - sitä ei saa pois vielä pitkään aikana, kun mokoma kätkee sisälleen kolme lukematonta kirjaa lisää.

Nyt jonkin aikaa on poltellut Muumitarinat ja Eemelin metkut, joista molemmista olisi ihan omassa hyllyssä kirja. Tekisi kovin mieli lukea niitä, mutta kenties on parempi kahlata ensin Linnunradan sarja läpi ja palauttaa se kirjastoon.