Arvostelu - Best-loved stories by Hans Christian Andersen

Tanskalainen Hans Christian Andersen on kirjoittanut monia satuja, joista Pienen merenneidon ja Ruman ankanpoikasen tuntenevat kaikki. Andersen ei ole syyttä maailmankuulu - hänen satunsa ovat suloisia, karuja, opettavaisia ja pohdiskelevia, vieläpä yhtä aikaa.

Kokoelman johdannossa kerrotaan, että Andersen kirjoitti usein itsensä mukaan satuihin. Lukiessani kiinnitin huomiota tähän, ja toden totta - melkeinpä joka sadussa oli filosofi, köyhä opiskelija tai muu mitäänsanomaton sivustaseuraaja. Vaikuttivatkohan näiden hahmojen valintaan Andersenin omat käsitykset itsestään?

Minua Andersenin saduissa lumoaa niiden surumielisyys. Kaikki sadut eivät pääty onnelliseen loppuelämään, vaikka pahimmat ongelmat saattavatkin ratketa. Näin ollen Andersenin saduissa on tietynlaista realismia: eihän todellisuudessakaan ole ruusuisia loppuja.

Best-loved stories by Hans Christian Andersen sisälsi monia kauniita satuja, joista kaikista riittäisi sanottavaa. Kuitenkin tyydyn tällä eraa pohdiskelemaan tarkemmin vain kokoelman suosikeikseni valikoituneita tarinoita.

HUOM! Kursiivilla kirjoitetussa tekstissä on sadun pääjuoni alusta loppuun, joten skippaa se, jos et tahdo spoilaantua. Omasta mielestäni sadut vain paranevat useammin kuultuina, minkä tähden poikkean normaalista, vähemmän spoilaavasta tyylistäni.

Ensimmäinen lempisaduistani on The Nightingale.

Eräänä päivänä Kiinan keisari saa kuulla, että turistit ja alamaiset muistavat maan parhaiten mysteerisestä satakielestä ja hänen lumoavasta laulustaan. Keisari ei ole tiennyt tällaisesta mestarilaulajasta mitään, joten hän vaatii yhtä tietämätöntä hoviväkeään etsimään tämän.

Kun satakieli löytyy, hän suostuu ilomielin laulamaan keisarille ja tämän hoville. Kaikki ihastuvat ikihyväksi, jopa niin paljon, että itse Japanin keisari antaa tehdä linnusta mekaanisen version ja lähettää sen Kiinaan kollegalleen. (Minulle jäi epäselväksi, miksi keisari koki tarpeelliseksi lähettää robottilinnun sellaiselle, jolla on alkuperäinen versio.)

Mekaaninen laulaja korvaa nopeasti elävän satakielen, kykeneehän se toistamaan kappaleensa koska tahansa ja tismalleen samanlaisena, ja kaiken lisäksi se on vielä koristeltu jalokivin. Hoviväen hyräillessä robotin luritelmaa satakieli painuu unohduksiin.

Kun keisari lopulta makaa kuolinvuoteellaan, hän näkee ympärillään kaikki hyvät ja pahat tekonsa itse Kuoleman istuessa hänen rintansa päällä. Keisari on kauhuissaan näyistään, ja toivoo hartaasti kuulevansa satakielen laulun, joka karkottaisi ilkkuvat muistot. Robottilintu on kuitenkin rikki, ja hoviväen kaavaillessa jo seuraavaa hallitsijaa keisari jää yksin. Silloin, keskelle kaikkea epätoivoa, lennähtää ikkunasta satakieli, joka parantaa keisarin laulullaan.

Sadun teemoina ovat anteeksianto ja ulkonäön merkitsemättömyys. Keisarilla on komea palatsi, upea puutarha ja suuri joukko hoviväkeä, mutta kun hänen oma ulkoinen kauneutensa rapistuu, hänet hylätään kuolemaan yksin. Kaikista keisarin tutuista hänen luokseen palaa vain satakieli, sangen mitäänsanomattoman näköinen lintu, jonka keisari on vuosia aiemmin häätänyt palatsista.

Samoin sisimmän tärkeyttä korostaa satakieli itsessään: hän kohoaa ulkonäöstään huolimatta hyvinkin arvostetuksi keskellä prameilevaa hovia, koska hän osaa laulaa. Hän ei myöskään loukkaannu, vaikka hänet syrjäytetäänkin, vaan on valmis antamaan sekä keisarille että mekaaniselle versiolleen anteeksi.

Satakielen vastakohtana on robottilintu. Se on ulkonäöltään häikäisevä, mutta kuten eräs köyhä kalastaja toteaa tarinassa, "there's something missing" - jotain puuttuu. Robotin laulu on kaunista ja luomoavaa, mutta se ei kykene kuin yhteen kappaleeseen.

Tässä sadussa minut lumoaa sen henkilöhahmot. Hovin elämä on kertakaikkisen hauskaa luettavaa: satakielestä tulee uskomattoman suosittu, ja näin ollen titteleitä jaellaan satakielen löytämisestä, tervehdykset kuitataan sanomalla "night" ja vastaamalla "gale" ja innostuupa yksi kirjoittamaan satakielestä paksuja kirjoja, jotka kaikki sitten esittävät lukeneensa ja ymmärtäneensä. Satakieli taas on lempeä ja ystävällinen myös niille, jotka eivät ole samanlaisia hänelle. Kaiken tämän keskipisteessä on vielä keisari, jonka henkinen kehitys on itseasiassa suloista.

Toinen suosikkini on The Shadow.

Eräänä yönä filosofi herää ja huomaa, että naapurin parvekkeelta kajastavassa valossa seisoo nainen. Kun filosofi nousee ylös ja yrittää nähdä paremmin, sekä nainen että valo katoavat. Ainoastaan kaunis musiikki kantautuu ulos vastapäisestä talosta.

Näky jää vaivaamaan filosofia, mutta kukaan ei osaa kertoa, kuka talossa asuu. Lopulta tuskastuneena filosofi ajattelee, että hänen varjonsa lienee ainut, joka voi livahtaa naapuriin. Sitten filosofi perääntyy huoneeseensa ja katsoo, miten hänen varjonsa näyttää pujahtavan vastakkaisella parvekkeella sisälle, kun hän itse sulkee oman ovensa. Kun filosofi seuraavana päivänä kävelee auringonvalossa, varjoa ei filosofin yllätykseksi näykään.

Monen vuoden kuluttua filosofi kuulee oveltaan koputuksen, kun hänen vanha varjonsa palaa takaisin. Se kertoo seikkailuistaan, kaikesta oppimastaan ja siitä, miten onnistui rikastumaan vuosien varrella. Kun Varjo pyytää filosofia kylpylään kansaan vanhojen aikojen muistoksi, tämä ei tohdi kieltäytyä.

Kylpylässä Varjo tapaa prinsessan, joka ihmettelee, miksei Varjosta lankea varjoa. Silloin Varjo viittaa filosofiin ja väittää tätä varjokseen. Prinsessa ja Varjo rakastuvat ja menevät kihloihin.

Varjo kertoo kihlauksesta filosofille ja selittää, että tämä voisi tulla asumaan palatsiin myös; ainoina ehtoina on, että filosofin pitäisi sallia muiden kutsuvan häntä varjoksi ja suostua makaamaan Varjon jaloissa kuin kunnon varjo kerran vuodessa, kun tämä itse istuisi auringossa. Filosofi pöyristyy huomatessaan heidän paikkojensa vaihtuvan, ja kieltäytyy ehdottomasti. Hän syyttää Varjon huijanneen prinsessaa, ja että hän kertoisi tälle nyt totuuden. Varjo ei sitä salli, vaan kutsuu vartijat ja mestauttaa entisen isäntänsä. Seuraavana aamuna hän menee naimisiin prinsessan kanssa ja elää kuin aito mies.

The Shadow'sta tulee mieleen ensimmäisenä sananlasku "on kuin varjo entisestään". Sadussa käy juuri näin: pikkuhiljaa Varjon ja filosofin paikat vaihtuvat, kunnes lopulta filosofista ei jää jäljelle kuin Varjo. Vaihdoksen, ja sitä käyttä filosofin kuoleman, syynä on pohjimmiltaan filosofi itse. Hän toivoo saavansa tietää lisää naapuristaan, joten lähettää varjonsa tutkimaan asiaa miettimättä seurauksia. Vaikka tällainen on sangen epätodennäköistä todellisuudessa, sen voi yleistää helposti kaikkeen harkitsemattomaan toimintaan.
Päätöksiä ei saisi tehdä ilman, että pohtii tekojensa seurauksia. Niin, ja naapuria ei saa vakoilla.

Toisaalta satu varoittaa myös oman itsensä kadottamisesta. Varjo on ikään kuin roolihahmo, johon turvaudutaan vieraiden keskuudessa, kun oma minä ei tunnu riittävän. Jos tällaista näytelmää pitää yllä liian usein tai kauan, pikkuhiljaa saattaa unohtaa, millainen oli alunperin - eikä paluu omana itsenä olemiseen onnistukaan.

Juoni on näin tarkemmin mietittynä melkeinpä karmiva. Kenties juuri se kiehtookin minua sadussa: yleensä niissä on onnellinen loppu ja pelastava prinssi, kun taas tässä käykin päinvastoin. Opetuskaan ei ole usein toistetusta sarjasta, kuten varo vieraita setiä äläkä poistu tieltä mummolaan mennessä. Silti sen tärkeys ei ole yhtään vähäisempi - on hyvä muistaa oman kehonsa lisäksi myös mieli, ja pitää molemmista yhtälailla huolta.

Hieman harmittaa, ettei sadusta selviä, kasvattiko Varjo koskaan omaa varjoa, ja mitä olisi käynyt, jos filosofi olisi suostunut Varjon varjoksi. Olisiko hän pikkuhiljaa hiipunut yhä huomaamattomammaksi, kunnes hän ei olisi enää voinut liikkua ilman Varjoa?

Vielä lopuksi minun on kehuttava kokoelmaa kokonaisuutena. Sadut sopivat mielestäni kaikille: jokainen löytää niistä varmasti pohdittavaa, eivätkä satujen teemat vanhene, vaikka kirjoittamisesta on kulunut jo vuosia. Huonona puolena on mainittava, ettei kokoelmaa ole taidettu suomentaa. Tästä huolimatta suosittelen ihan kaikkia etsimään tämän kokoelman, vaikka kokisi englannin taitonsa riittämättömäksi, sillä teksti on suhteellisen helppoa.

Ymmärtämistä auttavat myös aivan uskomattoman kauniit kuvat! Kunkin sadun yhteydessä on juoneen sopiva, yksityiskohtainen kuva. Tämän lisäksi joka sivun reuna on koristeltu kultauksin, erilaisin geometrisin kuvioin ja ihanin värein. Yhdessä näistä muodostuu hyvinkin satukirjamainen kokonaisuus, joka saa toivomaan, että pitäisi paperikansien sijaan kädessään paksua, tummakantista vanhaa kirjaa.

Kuvituksen tyylistä voi saada esimakua jo kannesta, johon on lainattu The Wild Swan -sadun kuva. Ikävä kyllä kultaukset eivät pääse loistavaan oikeuteensa valokuvassa, vaan ovat näemmä muuttaneet sävyään ruskehtavaksi.

Ikuisuusprojekti

Tulin kipeäksi eikä ole erityisemmin tekemistä, joten päivittelen blogia. Tosin ei ole päivitettävää, mutta mitäs pienistä.

Ennen tätä vuotta en ole oikeastaan koskaan lukenut useampaa kuin yhtä kirjaa yhtä aikaa. Olen pitänyt sitä vähintäänkin sekavana toimintatapana ja ihmettellyt, miten juonikuvioissa voisi pysyä kärryillä. Nyt olen sitten huomaamattani alkanut harrastaa samaa.

Tällä hetkellä on kesken oikein kolme kirjaa, joista tosin yksi on muita huomattavasti kevyempi niin sisällöllisesti kuin kirjaimellisestikin. Jokainen tuntuu silti ikuisuusprojektilta, kukin tavallaan.

Brisingr, huh. Taisin jo aiemmin valittaa, että se kirja on tiiliskivi. Se painaa varmasti kilon, siinä on hirveästi sivuja eikä missään ole höttöisiä kohtia, jotka voisi lukaista läpi vähemmällä paneutumisella niin, että yhtäkkiä olisikin hurahtanut sata sivua ohi. Joku voisi pitää kaikkia näitä kohtia hyvinä merkkeinä, mutta ei ne ole. Ei todellakaan. Tuntuu, että mitään ei tapahdu eikä sivuja siirry oikealta vasemmalle vaikka niitä kääntelisi kuinka. Tekisi mieli loikata muutaman kymmenen sivun ohi, että päästäisiin oikeasti vähän jännempiin kohtiin, mutta se taas ei sopisi haasteen ideaan. (Sinänsä huvittavaa murehtia haastetta, jonka toteutuminen näyttää epätodennäköiseltä. Luulisi, että tässä vaiheessa olisi se ja sama, hörppäänkö muutaman sivun ohi. Toisaalta en ole aiemminkaan jättänyt lukematta sivuja kirjoista. Se tuntuisi huijaamiselta! :D)

Kenties suurin syy Brisingrin puumaisuuteen on sen jännityksen puute. Taistelukohtauksia on mukava lukea, koska silloin tuntuu, että tarina elää kerrankin. Sitten palataan takaisin päähenkilön arkielämään, joka on juuri niin hohdokasta kuin oikeittenkin ihmisten arkielämä. Olen nyt menossa muutaman sivun yli puolenvälin, minkä kunniaksi voisi melkein nimetä jo oman muistopäivänsä. Ehkä tein virheen, kun luin kolme Perillinen-sarjan osaa peräkanaa. Olen lukenut jokaisen kirjan aina vain edellistä hitaammin. Suoraan sanottuna olen aika puutunut koko tarinaan.

Maailmanlopun ravintola taas on jatkoa Linnunradan käsikirja liftareille. En ole oikein ikinä ollut innostunut scifistä (terveisin DW-fani, joka luki aiemmin Kvanttivarkaan), mutta tunsin jonkinlaiseksi velvollisuudekseni lukea Linnunrata-sarjan. Olen nähnyt elokuvan kahdesti tai kolmesti, kuullut ylistyksiä ja nähnyt viittauksia sarjasta siellä sun täällä, ja mikä tärkeintä, syntynyt pyyhepäivänä. Ajattelin, että tämän on pakko olla hauskaa luettavaa.

No, ei ollut. En tiedä, pitäisikö syyttää suomentajaa, mutta jotenkin huumori tuntuu teennäiseltä ja pakotetulta. Toisinaan se onnistuu huvittamaan, mutta sitten sitä tuleekin taas liikaa ja loppufiilikseksi jää paljonpuhuva "äh".

Tätä on kuitenkin paljon helpompi ja nopeampi lukea kuin Brisingriä. Harmi kyllä olen ottanut Brisingrin päätavoitteekseni, jonka loppuunlukemisen eteen näen vaivaa eniten, joten Maailmanlopun ravintola saa lorvia kirjahyllyssä.

Ehkä minun olisi pitänyt lukea enemmän scifiä, jotta kykenisin ymmärtämään Linnunrata-sarjan hauskuuden. Tämänhän pitäisi olla jonkinlainen parodia, mutta toistaiseksi homma tuntuu vain päättömältä kohellukselta. En sanoisi, että sarja on silti huono. Oikeastaan en ymmärrä, miksi tästä tuli niin suosittu. Kaiketi tällaista tarvittiin scifi-puolellekin.

Eniten tässä masentaa, etten ole ehtinyt lukea kuin yhden kirjan viidestä. Minulla on jo yksi massiivinen urakka läpikahlattavana, joten ei oikein innosta ajatella, että odottamassa olisi toinen lisää.

Sitten on vielä Best-loved stories by Hans Christian Andersen, eli Andersenin satuja. Tämä on minun välttelykirjani, johon tartun, kun pitäisi lukea Brisingriä. Best-loved stories vain on täydellinen vastapaino noille kahdelle muulle kirjalle! Sen sadut ovat lyhyitä, jolloin yhden lukeminen käy nopeasti, mikä taas innostaa lukemaan vielä seuraavankin. Lisäksi satumuoto tuo mukavaa vaihtelua fantasiaan ja scifiin.
En taida sanoa tästä muuta, koska enää on vain muutama satu jäljellä, ennen kuin pääsen tekemään arvostelun.

Arvostelu - Kvanttivaras

Kvanttivaras on Hannu Rajaniemen ihka ensimmäinen kirja, joka ilmestyi alkuperäisenä englanniksi, ja jonka suomenkielisen käännöksen nyt sitten luin - eikun mitä?

Kyllä, suomalainen kirjailija otti ja kirjoitti kirjan englanniksi, joka käännettiin suomeksi. En tiedä, kuinka yleistä tämä nyt on, mutta vähän yllätti kyllä, kun huomasin piteleväni käännöstä. Alkuhämmennyksen jälkeen totesin, että ei yhtään hullumpi juttu kuitenkaan - paremminhan sitä englanniksi pääsee läpi kuin suomeksi. Totuushan se on, että Suomi on kartalla pieni pläntti jota asuttaa vielä pienempi kansa. Sellaisista lähtökohdista on vähän paha ponkaista laajempaan tunnettavuuteen.

Seuraava havainto oli, että kirja kärsi kääntämisestä. Englanti on yksinkertaisesti tehokkaampi kieli kikkailla vaikeilla sanoilla - esimerkiksi jo kvantti kuulostaa englanniksi paljon vakuttavammalta: quantum. Kirjan scifimäisyyttä lisäävä tieteisjargon olisi toiminut paremmin, jos sitä olisi tehostanut englannin kielen omituinen taipumus käyttää vaikeita sanoja yksinkertaisille asioille.

Eipä sillä, lukeminen oli sangen haastavaa suomeksikin. Rajaniemi ei erityisemmin tuhlaillut aikaa sellaisten pikkuseikkojen kuten maailman selittämisen kanssa. Jos et tiedä, kuinka suuri ero on Marsin ja Maan painovoimalla tai tunnista sanaa dilemmavankila, niin voi voi - kirjailija ei sitä aio paljastaa. Tietenkin jonkinlaisia vihjeitä oli, eihän Rajaniemen pääasiallinen tavoite tokikaan ole salata näitä asioita lukijalta, mutta itse luovutin lopulta ja päädyin tarkastamaan avaruuskirjasta Marsin tarkemmat tiedot. Ikävä kyllä mikään kirjoistani ei kerro, mikä mahtaa olla dilemmavankila tai arkontti, joten jonkinlaista päättelyä joutui tämän teoksen kanssa harrastamaan.

Jargonin vuoksi alku oli hieman takkuileva ja vaikea lukea, koska fysiikkaan en ole peruskoulun ja lukion oppimärää enemmän perehtynyt koskaan. Lisäksi piti pyrkiä selvittämään tapahtumien kulku kirjan alkuun verrattuna menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Toisin sanoen kirja starttaa päähenkilön istuessa dilemmavankilassa, ja koska sanaa en itse ainakaan tunnista, yritin koko ajan saada selville, miten päähenkilö oli sinne joutunut. Samaten yritin pysyä kärryillä, mitä dilemmavankilassa oikein tapahtui - paikka eroaa aika lailla Maan vankiloiden peruskaavasta. Luonnollisesti juoni myös pyrki etenemään, jolloin piti yrittää ottaa sekin huomioon. Toisin sanoen alku oli työläs.

Kun tapahtumat lähtivät käyntiin (ja päästiin pois hämmentävästä vankilasta), tieteisjargoniin alkoi pikkuhiljaa tottua. Fysiikan gradua ei tällä lukemisella tosin lähdettäisi kirjoittamaan, mutta jonkinlainen epämääräinen hahmotus sanojen mahdollisesta merkityksestä syntyi sivujen kääntyillessä.

Lukemista helpotti myös juoni, jossa päähenkilö alkoi itsekin selvittää omaa menneisyyttään. Näin ollen aiemmin lukijan vastuulle jäänyt menneisyyden ja tulevaisuuden välillä tasapainoittelu yhdistyi: juonen liikkuessa eteenpäin mentiin samalla myös taaksepäin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että nykyhetkessä ei tapahdu suurempia muistiresursseja vaativia asioita, vaan lukija saa keskittyä menneisyyden palapelin kasaamiseen päähenkilön opastuksella.

Kirjan rakenne oli kiinnostava. Teksti on pääsääntöisesti minä-muodossa, tietenkin päähenkilön kertomana. Sitten yllättäen kirja keskittyykin etsivään, jolloin kertojakin vaihtuu hän-muotoon. Soppaa sekoittaa myös väliesitykset, joissa seikkailee välillä päähenkilön entinen minä, toisinaan näennäisesti tapahtumiin liittymättömät henkilöt. Näiden kolmen vaihtoehdon väliä sitten pompitaankin loppukirjan ajan.

Ensin ajattelin, että onpas sekava kirja: paljon jargonia, irrallisia hahmoja ja vielä pomppiva kerronta. Kuitenkin lopussa kaikki nivoutui yhteen, ehkä vähän epäuskottavankin osuvasti. Joka tapauksessa kirjasta jäi käteen hyvä fiilis. Rohkenen suositella kaikille scifi-faneille ja mahdollisesti dekkareistakin tykkääville.

Itsehän en ole oikein scifin tai dekkareitten ystäviä, mutta tästä kirjasta pidin. Tarinat sijoittuivat Marsiin, jonne ihmiset olivat rakentaneet siirtokunnan. Paikka vaikutti hyvin tavalliselta kaupungilta, vaikka sekaan olikin laitettu Maan fysiikan lakien mielestä mahdottomia rakennuksia ja edistynyttä teknologiaa - mutta hei, Marsissahan sitä ollaan ja vielä tulevaisuudessa. Ei kai voisi odottaakaan, että toisella planeetalla jaksettaisiin enää muistella vanhoja painovoimalakeja tai käytettäisi ikivanhaa teknologiaa. Lievän dekkarifiiliksen toi mukanaan päähenkilön menneisyyden metsästys, jota päähenkilön entinen minä ei suinkaan ollut tehnyt helpoksi.

Kvanttivarkaalle on jatko-osia, joita en ole vielä ehtinyt lukea. Kirja loppui mukavasti, eikä Rajaniemi yrittänyt houkutella lukijoita jättämällä asioita kesken. Tietyllä tapaa loppu kyllä jäi avoimeksi, ja selvä pohjustus tulevaa varten oli nähtävissä. Tarkoitankin mukavalla lopulla sitä, miten päähenkilölle ei jäänyt enää mikään asia vaivaavasti epäselväksi, vaan tarina sai päätöksensä.