Kvanttivaras on Hannu Rajaniemen ihka ensimmäinen kirja, joka ilmestyi alkuperäisenä englanniksi, ja jonka suomenkielisen käännöksen nyt sitten luin - eikun mitä?
Kyllä, suomalainen kirjailija otti ja kirjoitti kirjan englanniksi, joka käännettiin suomeksi. En tiedä, kuinka yleistä tämä nyt on, mutta vähän yllätti kyllä, kun huomasin piteleväni käännöstä. Alkuhämmennyksen jälkeen totesin, että ei yhtään hullumpi juttu kuitenkaan - paremminhan sitä englanniksi pääsee läpi kuin suomeksi. Totuushan se on, että Suomi on kartalla pieni pläntti jota asuttaa vielä pienempi kansa. Sellaisista lähtökohdista on vähän paha ponkaista laajempaan tunnettavuuteen.
Seuraava havainto oli, että kirja kärsi kääntämisestä. Englanti on yksinkertaisesti tehokkaampi kieli kikkailla vaikeilla sanoilla - esimerkiksi jo kvantti kuulostaa englanniksi paljon vakuttavammalta: quantum. Kirjan scifimäisyyttä lisäävä tieteisjargon olisi toiminut paremmin, jos sitä olisi tehostanut englannin kielen omituinen taipumus käyttää vaikeita sanoja yksinkertaisille asioille.
Eipä sillä, lukeminen oli sangen haastavaa suomeksikin. Rajaniemi ei erityisemmin tuhlaillut aikaa sellaisten pikkuseikkojen kuten maailman selittämisen kanssa. Jos et tiedä, kuinka suuri ero on Marsin ja Maan painovoimalla tai tunnista sanaa dilemmavankila, niin voi voi - kirjailija ei sitä aio paljastaa. Tietenkin jonkinlaisia vihjeitä oli, eihän Rajaniemen pääasiallinen tavoite tokikaan ole salata näitä asioita lukijalta, mutta itse luovutin lopulta ja päädyin tarkastamaan avaruuskirjasta Marsin tarkemmat tiedot. Ikävä kyllä mikään kirjoistani ei kerro, mikä mahtaa olla dilemmavankila tai arkontti, joten jonkinlaista päättelyä joutui tämän teoksen kanssa harrastamaan.
Jargonin vuoksi alku oli hieman takkuileva ja vaikea lukea, koska fysiikkaan en ole peruskoulun ja lukion oppimärää enemmän perehtynyt koskaan. Lisäksi piti pyrkiä selvittämään tapahtumien kulku kirjan alkuun verrattuna menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Toisin sanoen kirja starttaa päähenkilön istuessa dilemmavankilassa, ja koska sanaa en itse ainakaan tunnista, yritin koko ajan saada selville, miten päähenkilö oli sinne joutunut. Samaten yritin pysyä kärryillä, mitä dilemmavankilassa oikein tapahtui - paikka eroaa aika lailla Maan vankiloiden peruskaavasta. Luonnollisesti juoni myös pyrki etenemään, jolloin piti yrittää ottaa sekin huomioon. Toisin sanoen alku oli työläs.
Kun tapahtumat lähtivät käyntiin (ja päästiin pois hämmentävästä vankilasta), tieteisjargoniin alkoi pikkuhiljaa tottua. Fysiikan gradua ei tällä lukemisella tosin lähdettäisi kirjoittamaan, mutta jonkinlainen epämääräinen hahmotus sanojen mahdollisesta merkityksestä syntyi sivujen kääntyillessä.
Lukemista helpotti myös juoni, jossa päähenkilö alkoi itsekin selvittää omaa menneisyyttään. Näin ollen aiemmin lukijan vastuulle jäänyt menneisyyden ja tulevaisuuden välillä tasapainoittelu yhdistyi: juonen liikkuessa eteenpäin mentiin samalla myös taaksepäin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että nykyhetkessä ei tapahdu suurempia muistiresursseja vaativia asioita, vaan lukija saa keskittyä menneisyyden palapelin kasaamiseen päähenkilön opastuksella.
Kirjan rakenne oli kiinnostava. Teksti on pääsääntöisesti minä-muodossa, tietenkin päähenkilön kertomana. Sitten yllättäen kirja keskittyykin etsivään, jolloin kertojakin vaihtuu hän-muotoon. Soppaa sekoittaa myös väliesitykset, joissa seikkailee välillä päähenkilön entinen minä, toisinaan näennäisesti tapahtumiin liittymättömät henkilöt. Näiden kolmen vaihtoehdon väliä sitten pompitaankin loppukirjan ajan.
Ensin ajattelin, että onpas sekava kirja: paljon jargonia, irrallisia hahmoja ja vielä pomppiva kerronta. Kuitenkin lopussa kaikki nivoutui yhteen, ehkä vähän epäuskottavankin osuvasti. Joka tapauksessa kirjasta jäi käteen hyvä fiilis. Rohkenen suositella kaikille scifi-faneille ja mahdollisesti dekkareistakin tykkääville.
Itsehän en ole oikein scifin tai dekkareitten ystäviä, mutta tästä kirjasta pidin. Tarinat sijoittuivat Marsiin, jonne ihmiset olivat rakentaneet siirtokunnan. Paikka vaikutti hyvin tavalliselta kaupungilta, vaikka sekaan olikin laitettu Maan fysiikan lakien mielestä mahdottomia rakennuksia ja edistynyttä teknologiaa - mutta hei, Marsissahan sitä ollaan ja vielä tulevaisuudessa. Ei kai voisi odottaakaan, että toisella planeetalla jaksettaisiin enää muistella vanhoja painovoimalakeja tai käytettäisi ikivanhaa teknologiaa. Lievän dekkarifiiliksen toi mukanaan päähenkilön menneisyyden metsästys, jota päähenkilön entinen minä ei suinkaan ollut tehnyt helpoksi.
Kvanttivarkaalle on jatko-osia, joita en ole vielä ehtinyt lukea. Kirja loppui mukavasti, eikä Rajaniemi yrittänyt houkutella lukijoita jättämällä asioita kesken. Tietyllä tapaa loppu kyllä jäi avoimeksi, ja selvä pohjustus tulevaa varten oli nähtävissä. Tarkoitankin mukavalla lopulla sitä, miten päähenkilölle ei jäänyt enää mikään asia vaivaavasti epäselväksi, vaan tarina sai päätöksensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti