Ikuisuusprojekti

Tulin kipeäksi eikä ole erityisemmin tekemistä, joten päivittelen blogia. Tosin ei ole päivitettävää, mutta mitäs pienistä.

Ennen tätä vuotta en ole oikeastaan koskaan lukenut useampaa kuin yhtä kirjaa yhtä aikaa. Olen pitänyt sitä vähintäänkin sekavana toimintatapana ja ihmettellyt, miten juonikuvioissa voisi pysyä kärryillä. Nyt olen sitten huomaamattani alkanut harrastaa samaa.

Tällä hetkellä on kesken oikein kolme kirjaa, joista tosin yksi on muita huomattavasti kevyempi niin sisällöllisesti kuin kirjaimellisestikin. Jokainen tuntuu silti ikuisuusprojektilta, kukin tavallaan.

Brisingr, huh. Taisin jo aiemmin valittaa, että se kirja on tiiliskivi. Se painaa varmasti kilon, siinä on hirveästi sivuja eikä missään ole höttöisiä kohtia, jotka voisi lukaista läpi vähemmällä paneutumisella niin, että yhtäkkiä olisikin hurahtanut sata sivua ohi. Joku voisi pitää kaikkia näitä kohtia hyvinä merkkeinä, mutta ei ne ole. Ei todellakaan. Tuntuu, että mitään ei tapahdu eikä sivuja siirry oikealta vasemmalle vaikka niitä kääntelisi kuinka. Tekisi mieli loikata muutaman kymmenen sivun ohi, että päästäisiin oikeasti vähän jännempiin kohtiin, mutta se taas ei sopisi haasteen ideaan. (Sinänsä huvittavaa murehtia haastetta, jonka toteutuminen näyttää epätodennäköiseltä. Luulisi, että tässä vaiheessa olisi se ja sama, hörppäänkö muutaman sivun ohi. Toisaalta en ole aiemminkaan jättänyt lukematta sivuja kirjoista. Se tuntuisi huijaamiselta! :D)

Kenties suurin syy Brisingrin puumaisuuteen on sen jännityksen puute. Taistelukohtauksia on mukava lukea, koska silloin tuntuu, että tarina elää kerrankin. Sitten palataan takaisin päähenkilön arkielämään, joka on juuri niin hohdokasta kuin oikeittenkin ihmisten arkielämä. Olen nyt menossa muutaman sivun yli puolenvälin, minkä kunniaksi voisi melkein nimetä jo oman muistopäivänsä. Ehkä tein virheen, kun luin kolme Perillinen-sarjan osaa peräkanaa. Olen lukenut jokaisen kirjan aina vain edellistä hitaammin. Suoraan sanottuna olen aika puutunut koko tarinaan.

Maailmanlopun ravintola taas on jatkoa Linnunradan käsikirja liftareille. En ole oikein ikinä ollut innostunut scifistä (terveisin DW-fani, joka luki aiemmin Kvanttivarkaan), mutta tunsin jonkinlaiseksi velvollisuudekseni lukea Linnunrata-sarjan. Olen nähnyt elokuvan kahdesti tai kolmesti, kuullut ylistyksiä ja nähnyt viittauksia sarjasta siellä sun täällä, ja mikä tärkeintä, syntynyt pyyhepäivänä. Ajattelin, että tämän on pakko olla hauskaa luettavaa.

No, ei ollut. En tiedä, pitäisikö syyttää suomentajaa, mutta jotenkin huumori tuntuu teennäiseltä ja pakotetulta. Toisinaan se onnistuu huvittamaan, mutta sitten sitä tuleekin taas liikaa ja loppufiilikseksi jää paljonpuhuva "äh".

Tätä on kuitenkin paljon helpompi ja nopeampi lukea kuin Brisingriä. Harmi kyllä olen ottanut Brisingrin päätavoitteekseni, jonka loppuunlukemisen eteen näen vaivaa eniten, joten Maailmanlopun ravintola saa lorvia kirjahyllyssä.

Ehkä minun olisi pitänyt lukea enemmän scifiä, jotta kykenisin ymmärtämään Linnunrata-sarjan hauskuuden. Tämänhän pitäisi olla jonkinlainen parodia, mutta toistaiseksi homma tuntuu vain päättömältä kohellukselta. En sanoisi, että sarja on silti huono. Oikeastaan en ymmärrä, miksi tästä tuli niin suosittu. Kaiketi tällaista tarvittiin scifi-puolellekin.

Eniten tässä masentaa, etten ole ehtinyt lukea kuin yhden kirjan viidestä. Minulla on jo yksi massiivinen urakka läpikahlattavana, joten ei oikein innosta ajatella, että odottamassa olisi toinen lisää.

Sitten on vielä Best-loved stories by Hans Christian Andersen, eli Andersenin satuja. Tämä on minun välttelykirjani, johon tartun, kun pitäisi lukea Brisingriä. Best-loved stories vain on täydellinen vastapaino noille kahdelle muulle kirjalle! Sen sadut ovat lyhyitä, jolloin yhden lukeminen käy nopeasti, mikä taas innostaa lukemaan vielä seuraavankin. Lisäksi satumuoto tuo mukavaa vaihtelua fantasiaan ja scifiin.
En taida sanoa tästä muuta, koska enää on vain muutama satu jäljellä, ennen kuin pääsen tekemään arvostelun.