Arvostelu - Best-loved stories by Hans Christian Andersen

Tanskalainen Hans Christian Andersen on kirjoittanut monia satuja, joista Pienen merenneidon ja Ruman ankanpoikasen tuntenevat kaikki. Andersen ei ole syyttä maailmankuulu - hänen satunsa ovat suloisia, karuja, opettavaisia ja pohdiskelevia, vieläpä yhtä aikaa.

Kokoelman johdannossa kerrotaan, että Andersen kirjoitti usein itsensä mukaan satuihin. Lukiessani kiinnitin huomiota tähän, ja toden totta - melkeinpä joka sadussa oli filosofi, köyhä opiskelija tai muu mitäänsanomaton sivustaseuraaja. Vaikuttivatkohan näiden hahmojen valintaan Andersenin omat käsitykset itsestään?

Minua Andersenin saduissa lumoaa niiden surumielisyys. Kaikki sadut eivät pääty onnelliseen loppuelämään, vaikka pahimmat ongelmat saattavatkin ratketa. Näin ollen Andersenin saduissa on tietynlaista realismia: eihän todellisuudessakaan ole ruusuisia loppuja.

Best-loved stories by Hans Christian Andersen sisälsi monia kauniita satuja, joista kaikista riittäisi sanottavaa. Kuitenkin tyydyn tällä eraa pohdiskelemaan tarkemmin vain kokoelman suosikeikseni valikoituneita tarinoita.

HUOM! Kursiivilla kirjoitetussa tekstissä on sadun pääjuoni alusta loppuun, joten skippaa se, jos et tahdo spoilaantua. Omasta mielestäni sadut vain paranevat useammin kuultuina, minkä tähden poikkean normaalista, vähemmän spoilaavasta tyylistäni.

Ensimmäinen lempisaduistani on The Nightingale.

Eräänä päivänä Kiinan keisari saa kuulla, että turistit ja alamaiset muistavat maan parhaiten mysteerisestä satakielestä ja hänen lumoavasta laulustaan. Keisari ei ole tiennyt tällaisesta mestarilaulajasta mitään, joten hän vaatii yhtä tietämätöntä hoviväkeään etsimään tämän.

Kun satakieli löytyy, hän suostuu ilomielin laulamaan keisarille ja tämän hoville. Kaikki ihastuvat ikihyväksi, jopa niin paljon, että itse Japanin keisari antaa tehdä linnusta mekaanisen version ja lähettää sen Kiinaan kollegalleen. (Minulle jäi epäselväksi, miksi keisari koki tarpeelliseksi lähettää robottilinnun sellaiselle, jolla on alkuperäinen versio.)

Mekaaninen laulaja korvaa nopeasti elävän satakielen, kykeneehän se toistamaan kappaleensa koska tahansa ja tismalleen samanlaisena, ja kaiken lisäksi se on vielä koristeltu jalokivin. Hoviväen hyräillessä robotin luritelmaa satakieli painuu unohduksiin.

Kun keisari lopulta makaa kuolinvuoteellaan, hän näkee ympärillään kaikki hyvät ja pahat tekonsa itse Kuoleman istuessa hänen rintansa päällä. Keisari on kauhuissaan näyistään, ja toivoo hartaasti kuulevansa satakielen laulun, joka karkottaisi ilkkuvat muistot. Robottilintu on kuitenkin rikki, ja hoviväen kaavaillessa jo seuraavaa hallitsijaa keisari jää yksin. Silloin, keskelle kaikkea epätoivoa, lennähtää ikkunasta satakieli, joka parantaa keisarin laulullaan.

Sadun teemoina ovat anteeksianto ja ulkonäön merkitsemättömyys. Keisarilla on komea palatsi, upea puutarha ja suuri joukko hoviväkeä, mutta kun hänen oma ulkoinen kauneutensa rapistuu, hänet hylätään kuolemaan yksin. Kaikista keisarin tutuista hänen luokseen palaa vain satakieli, sangen mitäänsanomattoman näköinen lintu, jonka keisari on vuosia aiemmin häätänyt palatsista.

Samoin sisimmän tärkeyttä korostaa satakieli itsessään: hän kohoaa ulkonäöstään huolimatta hyvinkin arvostetuksi keskellä prameilevaa hovia, koska hän osaa laulaa. Hän ei myöskään loukkaannu, vaikka hänet syrjäytetäänkin, vaan on valmis antamaan sekä keisarille että mekaaniselle versiolleen anteeksi.

Satakielen vastakohtana on robottilintu. Se on ulkonäöltään häikäisevä, mutta kuten eräs köyhä kalastaja toteaa tarinassa, "there's something missing" - jotain puuttuu. Robotin laulu on kaunista ja luomoavaa, mutta se ei kykene kuin yhteen kappaleeseen.

Tässä sadussa minut lumoaa sen henkilöhahmot. Hovin elämä on kertakaikkisen hauskaa luettavaa: satakielestä tulee uskomattoman suosittu, ja näin ollen titteleitä jaellaan satakielen löytämisestä, tervehdykset kuitataan sanomalla "night" ja vastaamalla "gale" ja innostuupa yksi kirjoittamaan satakielestä paksuja kirjoja, jotka kaikki sitten esittävät lukeneensa ja ymmärtäneensä. Satakieli taas on lempeä ja ystävällinen myös niille, jotka eivät ole samanlaisia hänelle. Kaiken tämän keskipisteessä on vielä keisari, jonka henkinen kehitys on itseasiassa suloista.

Toinen suosikkini on The Shadow.

Eräänä yönä filosofi herää ja huomaa, että naapurin parvekkeelta kajastavassa valossa seisoo nainen. Kun filosofi nousee ylös ja yrittää nähdä paremmin, sekä nainen että valo katoavat. Ainoastaan kaunis musiikki kantautuu ulos vastapäisestä talosta.

Näky jää vaivaamaan filosofia, mutta kukaan ei osaa kertoa, kuka talossa asuu. Lopulta tuskastuneena filosofi ajattelee, että hänen varjonsa lienee ainut, joka voi livahtaa naapuriin. Sitten filosofi perääntyy huoneeseensa ja katsoo, miten hänen varjonsa näyttää pujahtavan vastakkaisella parvekkeella sisälle, kun hän itse sulkee oman ovensa. Kun filosofi seuraavana päivänä kävelee auringonvalossa, varjoa ei filosofin yllätykseksi näykään.

Monen vuoden kuluttua filosofi kuulee oveltaan koputuksen, kun hänen vanha varjonsa palaa takaisin. Se kertoo seikkailuistaan, kaikesta oppimastaan ja siitä, miten onnistui rikastumaan vuosien varrella. Kun Varjo pyytää filosofia kylpylään kansaan vanhojen aikojen muistoksi, tämä ei tohdi kieltäytyä.

Kylpylässä Varjo tapaa prinsessan, joka ihmettelee, miksei Varjosta lankea varjoa. Silloin Varjo viittaa filosofiin ja väittää tätä varjokseen. Prinsessa ja Varjo rakastuvat ja menevät kihloihin.

Varjo kertoo kihlauksesta filosofille ja selittää, että tämä voisi tulla asumaan palatsiin myös; ainoina ehtoina on, että filosofin pitäisi sallia muiden kutsuvan häntä varjoksi ja suostua makaamaan Varjon jaloissa kuin kunnon varjo kerran vuodessa, kun tämä itse istuisi auringossa. Filosofi pöyristyy huomatessaan heidän paikkojensa vaihtuvan, ja kieltäytyy ehdottomasti. Hän syyttää Varjon huijanneen prinsessaa, ja että hän kertoisi tälle nyt totuuden. Varjo ei sitä salli, vaan kutsuu vartijat ja mestauttaa entisen isäntänsä. Seuraavana aamuna hän menee naimisiin prinsessan kanssa ja elää kuin aito mies.

The Shadow'sta tulee mieleen ensimmäisenä sananlasku "on kuin varjo entisestään". Sadussa käy juuri näin: pikkuhiljaa Varjon ja filosofin paikat vaihtuvat, kunnes lopulta filosofista ei jää jäljelle kuin Varjo. Vaihdoksen, ja sitä käyttä filosofin kuoleman, syynä on pohjimmiltaan filosofi itse. Hän toivoo saavansa tietää lisää naapuristaan, joten lähettää varjonsa tutkimaan asiaa miettimättä seurauksia. Vaikka tällainen on sangen epätodennäköistä todellisuudessa, sen voi yleistää helposti kaikkeen harkitsemattomaan toimintaan.
Päätöksiä ei saisi tehdä ilman, että pohtii tekojensa seurauksia. Niin, ja naapuria ei saa vakoilla.

Toisaalta satu varoittaa myös oman itsensä kadottamisesta. Varjo on ikään kuin roolihahmo, johon turvaudutaan vieraiden keskuudessa, kun oma minä ei tunnu riittävän. Jos tällaista näytelmää pitää yllä liian usein tai kauan, pikkuhiljaa saattaa unohtaa, millainen oli alunperin - eikä paluu omana itsenä olemiseen onnistukaan.

Juoni on näin tarkemmin mietittynä melkeinpä karmiva. Kenties juuri se kiehtookin minua sadussa: yleensä niissä on onnellinen loppu ja pelastava prinssi, kun taas tässä käykin päinvastoin. Opetuskaan ei ole usein toistetusta sarjasta, kuten varo vieraita setiä äläkä poistu tieltä mummolaan mennessä. Silti sen tärkeys ei ole yhtään vähäisempi - on hyvä muistaa oman kehonsa lisäksi myös mieli, ja pitää molemmista yhtälailla huolta.

Hieman harmittaa, ettei sadusta selviä, kasvattiko Varjo koskaan omaa varjoa, ja mitä olisi käynyt, jos filosofi olisi suostunut Varjon varjoksi. Olisiko hän pikkuhiljaa hiipunut yhä huomaamattomammaksi, kunnes hän ei olisi enää voinut liikkua ilman Varjoa?

Vielä lopuksi minun on kehuttava kokoelmaa kokonaisuutena. Sadut sopivat mielestäni kaikille: jokainen löytää niistä varmasti pohdittavaa, eivätkä satujen teemat vanhene, vaikka kirjoittamisesta on kulunut jo vuosia. Huonona puolena on mainittava, ettei kokoelmaa ole taidettu suomentaa. Tästä huolimatta suosittelen ihan kaikkia etsimään tämän kokoelman, vaikka kokisi englannin taitonsa riittämättömäksi, sillä teksti on suhteellisen helppoa.

Ymmärtämistä auttavat myös aivan uskomattoman kauniit kuvat! Kunkin sadun yhteydessä on juoneen sopiva, yksityiskohtainen kuva. Tämän lisäksi joka sivun reuna on koristeltu kultauksin, erilaisin geometrisin kuvioin ja ihanin värein. Yhdessä näistä muodostuu hyvinkin satukirjamainen kokonaisuus, joka saa toivomaan, että pitäisi paperikansien sijaan kädessään paksua, tummakantista vanhaa kirjaa.

Kuvituksen tyylistä voi saada esimakua jo kannesta, johon on lainattu The Wild Swan -sadun kuva. Ikävä kyllä kultaukset eivät pääse loistavaan oikeuteensa valokuvassa, vaan ovat näemmä muuttaneet sävyään ruskehtavaksi.