Kolme muskettisoturia, alkuperäisnimeltään Les trois mousquetaires, on Alexandre Dumas'n vuonna 1844 ilmestynyt kirja. Nimestään huolimatta se keskittyy kuvaamaan nuorta d'Artagnania, joka lähtee suureen Pariisiin tullakseen jonain päivänä muskettisoturiksi.
D'Artagnanin luonne tulee ilmi heti alussa, kun hänen matkansa on vielä kesken: hän tapaa Meungissa majatalossa tuntemattomaan mieheen, jonka kokee loukkaavan itseään törkeästi. D'Artagnan tahtoisi kostaa pikimmiten, mutta mies pääsee karkaamaan häneltä.
Kun d'Artagnan saapuu Pariisiin, hänellä on onni puolellaan: muskettisoturien päällikkö herra Treville vakuuttuu nopeasti d'Artagnanin hyväntahtoisuudesta ja lupautuu auttamaan tätä. Keskustelu saa kuitenkin äkkilopun, kun d'Artagnan näkee ikkunasta saman tuntemattoman miehen, joka aiemmin loukkasi häntä. D'Artagnan ryntää Trevillen luota pois niin nopeasti, että kirjaimellisesti törmää vuorotelleen kolmeen muskettisoturiin: Athokseen, Porthokseen ja Aramikseen. Jokainen sopii d'Artagnanin kanssa kaksintaistelusta, jolla d'Artagnan voisi hyvittää mokansa. Sillä välin Meungin mies ehtii karata jälleen d'Artagnanin näpeistä.
Kaksintaistelu muskettisoturien kanssa päättyy onneksi paremmin: paikalle saapuu kardinaalin kaartilaisia, joiden kanssa musketööreillä on jatkuva kina. D'Artagnan taistelee yhdessä kolmikon kanssa urhoollisesti, minkä seurauksena Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta tulee d'Artagnanin hyviä ystäviä.
Kaikki vaikuttaa täydelliseltä, kun d'Artagnan löytää vielä ensirakkautensa kauniin rouva Bonacieux'n muodossa. Uudet ongelmat kuitenkin odottavat: rouva Bonacieux ei ole aivan niin viaton kuin päältä päin luulisi, ja hänen perässään d'Artagnan ajautuu mukaan itseään paljon suurempaan juonitteluun, jonka keskushenkilöinä toimivat kardinaali, salaperäinen Mylady, Buckinghamin herttua ja itse Ranskan kuningatar.
Kirja on kirjoitettu 200 vuotta ennen syntymääni, ja itse tarina sijoittuu 1600-luvun Ranskaan. Äkkiseltään voisi luulla, että henkilöhahmot ovat vieraita nykypäivän ihmiselle, onhan maa aivan toinen ja aika eri, ja koko juoni on vielä suodattunut 1800-luvun lasien läpi. Todellisuudessa kirja tenhoaa kuin vastikään rustattu seikkailu: D'Artagnan on nuori mies, altis sinisilmäisyydelle ja rakkauden vaaleanpunaiselle maailmalle. Tarinan pahis, Mylady, on naiseudestaan huolimatta kuvattu henkisesti vahvaksi, määrätietoiseksi ja pelottavan älykkääksi.
Toisaalta näiden kahden maailman, 1600- ja 1800-luvun Euroopan, vaikutus näkyy tekstissä. Ihmisten suhtautuminen uskontoon on paljon merkittävämpää kuin nykyään: jos olet ranskalainen kalvinisti, pääset sotimaan omaa kansaasi vastaan, eikä Britannian puritaaneilla ole sen helpompaa. Ylemmällä arvoasteikolla häärii kovin maallisten himojen viemä kardinaali, jota kuningas pelkää. On kovin hullunkurista edes yrittää kuvitella samaan tilanteeseen Niinistöä.
Kolmen muskettisoturin vahvat naishahmot ja heikko kuningas viittaavat taas 1800-lukuun: aiemmin naiset tuskin olivat kovin merkittävässä roolissa, mutta kirjassa kardinaalikin tunnustaa Myladyn vahvuuden. Tällaisen asetelman juuret lienevät feminismissä, jota on yritetty pehmentää ylväillä ja neuvokkailla muskettisotureilla. Ero on huikea Pariisin Notre-Dameen (1831), jossa ainoan naispäähenkilön merkitys perustuu tämän kauneuteen.
Vanhahtavan tyylin kirjaan tuo itse teksti. Kun vähiten sitä odottaa, kertoja puhutteleekin suoraan lukijaa:
"Palatkaamme takaisin Myladyn luo, jonka Ranskan rannikolle välillä luomamme silmäys on hetkeksi kadottanut näkyvistämme.
Tapaamme hänet samassa epätoivoisessa asemassa, johon hän jäi erotessamme hänestä. Hän on hautautuneena syvälle kolkkojen mietteiden pohjamutiin, synkkään manalaan, jonka portilla hän on ollut jo vähällä heittää kaiken toivon. Ensi kertaa eläessään hän nyt todella epäilee, ensi kerran hän todella pelkää."
Samoin muutamat sanavalinnat paljastavat teoksen iän, kuten sanan "kuta" käyttö "mitä":n sijasta, vaikka oma painokseni on esipuheen mukaan "hieman nykyaikaistettu versio". Kenties nykyaikaisuudella viitataan sivuhuomautuksiin esimerkiksi vanhojen valuuttojen arvoista ja paikkannimistä, joita nykylukijan olisi hankala ymmärtää ilman apuja.
Vanhanaikaiset sanavalinnat ja kirjoitustyyli on kuitenkin erottamattomasti osa Kolmen muskettisoturin tenhoa. Vaikka kirjassa on ennalta-arvaamaton ja mukaansatempaava juoni ja huolella suunnitellut henkilöhahmot, jotain jäisi puuttumaan ilman kirjoitustyylin luomaa tunnelmaa. Kenties 1600-luku tuntuu todellisemmalta, kun teksti ei ole liian modernia.
Toisaalta Kolme muskettisoturia osoittaa esipuheensa mukaisesti, että ihmiset pysyvät samanlaisina, vaikka aika vaihtuukin: d'Artagnan ja kumppanit reagoivat melkeinpä realistisemmin kuin monet nykyajan kirjojen päähenkilöistä! Samalla oli kuitenkin kiehtovaa huomata, miten tavat ja kulttuuri ovat vaihtuneet, ja miten ne ovat vaikuttaneet aiemmin eläneisiin ihmisiin; esimerkiksi kaksintaisteluihin ryhdyttiin kovin herkästi. Silti on myös muistettava, että Dumas ei itse elänyt 1600-luvulla, joten teos ei luonnollisestikaan ole luotettava mitä aikakauden tapoihin tulee.
Kaiken kaikkiaan suosittelen Kolmea muskettisoturia jokaiselle. Tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, joita ei kerran avattuaan tahtoisi laskea käsistä ennen loppua, eikä ehkä edes silloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti