Kaksikymmentäviisi sadasosaa takana!

Jee, nyt on 1/4 tavoitteesta luettuna! Jäljellä on kivasti rapiat 3 kuukautta aikaa lukea loput 3/4, eli siis joka kuukausi oisi edessä sama määrä mitä tähän mennessä on saavutettu. Mikäs tässä!

Tällä hetkellä luen Brisingriä, mikä on suoraansanottuna puuduttava kirja. Tykkään kyllä siitä, olen lukenut sarjan aiemmat osat ja näin, mutta äh. Jokin ei nyt vain natsaa. Onko kirja niin pitkä? Toisaalta lukaisin kerran Feeniksin killan 1050 sivuineen kahdessa päivässä. En siis oikeasti tiedä, mistä nyt kiikastaa. Jotenkin tapahtumat eivät vain luista, kaikkea odotellaan ja junnataan vähemmän hohdokkaissa asioissa. Ehkä paras sana kuvaamaan tätä kirjaa on realistinen. Ei siis sillä tavalla realistinen kuin vaikkapa Seitsemän veljestä, onhan tässä fantasiakirjasta puhe. Tarkoitan ennemminkin henkilöiden elämään pätevää realistisuutta. Kenenkään elämä ei ole yhtä seikkailusta toiseen juoksemista, eikä siten ole Brisingrinkään tyyppien. Kenties homman voisi pelastaa taidokkaalla kielenkäytöllä, mutta tiedä sitten onko vika kirjoittajan vai suomentajan, teksti ei ole niin hohdokasta mitä voisi. Ei, tämä ei vain ole sellainen kirja, jonka ahmisi yön aikana.

Ikuisuusprojektilta tuntuvan kirjan vuoksi olenkin sitten napannut toisen kirjan rinnalle. Tämä on omiaan auttamaan Brisingrissä etenemistä. Toisin sanoen olen yhä samalla sivulla kuin viikko sitten.

Joka tapauksessa, toisena kirjana vieressä kulkee Linnunradan käsikirja liftareille - maailman ainut viisiosainen trilogia. Tarkkasilmäisimmät lienevät huomanneen, että olenkin jo ensimmäisen osan lukenut. Päätin nämä laskea erillisiksi kirjoiksi, koska tosiaan kyseessä on sarja, jonka osat on julkaistu eri vuosina. Sitä paitsi haasteen toteutuminen näyttää niin hurjan helpolta, että taidan avittaa sitä vähän lisää. Periaatteessahan minulla on vain yksi kirja kädessä, mutta se sisältää viisi kirjaa, joten näillä mennään.

Voisin oikeastaan kirjoittaa arvostelun Linnunradan käsikirjasta liftareille. Katsotaan viitsinkö ehdinkö. Sen asema tunnettujen kirjojen joukossa kait pakottaa sanomaan jotain edes yleisesti koko sarjasta.

Mainostan taas, että jos luettujen kirjojen joukosta bongaa jonkin kiehtovan nimen, minua voi pyytää kirjoittamaan siitä arvostelun. Tämä ei koske kirjaa-jonka-nimeä-en-muista.
Toki muunkinlainen kommentointi on sallittua.

Arvostelu - Varjojen kaupungit -sarja

Varjojen kaupungit on Cassandra Claren fantasiakirjasarja, josta olen tähän mennessä lukenut kaksi ensimmäistä osaa: Luukaupungin ja Tuhkakaupungin.

Sarja kertoo Clary-nimisestä tytöstä, joka asustelee New Yorkissa. Ensimmäisessä kirjassa Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe. Hän saa selville, että kuuluu varjometsästäjäsukuun, ja siksi kykenee näkemään koko alamaailmaan: vampyyrit, velhot, ihmissudet, haltiat, muut varjometsästäjät ja rakennukset, jotka kaikki piilottelevat New Yorkin tavanomaisemman kuoren alla.

Kaikesta yliluonnollisesta huolimatta meno on suht rauhallista. Vampyyrit ja ihmissudet eivät liiemmälti pidä toisistaan, mutta se ei ole suurikaan ongelma. Todellisia pulmia aiheuttavat ties mistä ulottuvuudesta putkahtelevat, toinen toistaan irvokkaammat demonit, joiden listiminen on varjometsästäjien pääasiallinen tehtävä. Tämän lisäksi varjometsästäjät toimivat jonkinlaisina alamaailman poliiseina, mutta kuten sanottu, sillä rintamalla ei paljoa puuhaa ole.

Clary itse ei ole erityisen riemastunut tästä löydöksestä. Hän on siihen asti elänyt täysin normaalia elämää "maallikkona", eli ei-alamaailman väkeen kuuluvana. Sitten hän yhtäkkiä saa lisää perheenjäseniä ja tempautuu mukaan sodan partaalla tasapainoittelevaan maailmaan, joka on soluttautunut New Yorkiin kuin Viistokuja Lontooseen. Kun Clary vielä tajuaa, että hänen äitinsä - jonka pahis muuten kidnappaa - ja äidin läheinen ystävä Luke tietävät molemmat alamaailmasta, Clary ei enää ole varma, tunteeko hän kumpaakaan. Äiti on sekä valehdellut tytölleen päin naamaa että peukaloituttanut hänen muistiaan, ja Luke taas on kaikkea muuta kuin tavallinen kirjakaupanpitäjä. Ei ihme, että Clary tahtoisi elää maallikkona.

Parin yllättävän käänteen jälkeen Clary kuitenkin huomaa, ettei paluuta entiseen enää ole. Hän on joutunut tärkeään asemaan tässä pahis-hyvis-kamppailussa, eikä hän siksi voi vetäytyä pois tai pysytellä puolueettomana.

Kaikista demoneista ja muista örkeistä huolimatta kirjasarja tuntuu keskittyvän enemmänkin ihmissuhteisiin. Tiivistetysti: kaikki ovat ihastuneita johonkin sellaiseen, joka on ihastunut johonkuhun toiseen. Sitten pähkäillään ja tuskaillaan. Simon, Claryn paras ystävä, paljastaa rakastaneensa Clarya jo kauan. Clary haluaisi kovasti vastata pojan tunteisiin, mutta hänen puolestaan he ovat vain ystäviä. Clary itse on palavasti rakastunut veljeensä, josta ei ole aiemmin tiennyt mitään. No, ainakin veli on rakastunut Claryyn myös.

Veljeen on rakastunut veljen läheinen kaveri, johon taas on ihastunut kolmas tyyppi. Tuhkakaupungissa kuvioon astuu vielä Maia, joka ihastuu Simoniin. Tietenkään Simon ei tunne ystävyyttä syvempää Maiaa kohtaan. Tiedä sitten, onko newyorkilaisten elämä oikeasti noin mutkikasta, vai onko tämä vain alamaailman tapa.

Kun kirjan avaa, heti sisäkannessa komeilee teksti:
"-- Varjojen kaupungit -sarjan suurimpiin ihailijoihin lukeutuu Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer."
Meyerin sarja on minulle tuttu, ja olenkin jo mielipiteeni Houkutuksesta sanonut. Tämä yllättävä viittaus toiseen kirjailijaan jäikin mieleen, kun aloitin Luukaupungin lukemisen. Tiedä sitten, kuvittelinko vain, mutta kummasti alkoi löytyä yhtäläisyyksiä.

Molemmissa sarjoissa on vampyyreja, vieläpä vegetaristiversioina. Ihmissudet? Löytyy. Voittamaton viha ihmissudet vs vampyyrit? Löytyy. Tavallinen tyttö, joka rakastuu palavasti mahdottomaan kohteeseen? Löytyy. Kyseisen kohteen pianonsoittotaidot? Löytyy.

Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä olin havaitsevinani. Esimerkiksi Isabelle on kuin ilmetty Rosalie: kaunis, täydellinen ja päähenkilön inhoama. Tosin Clary pärjää paremmin Isabellen kanssa kuin Bella Rosalien. Houkutuksessa Rosalie suorastaan vihasi Bellaa, kun taas Varjojen kaupungeissa Clary on pelkästään kateellinen Isabellellle.

Nimetkin on jännän samat. Houkutuksessa on Isabella, VK:ssa Isabelle. Jacob - Jace. Alec (yksi Volturien joukosta) - Alec (varjometsästäjiä).

Lopulta piti ihan tarkistaa, kumpi on kirjansa ehtinyt julkaista ensin, Meyer vai Clare. Houkutus veti pitemmän korren. Tiedä sitten, onko Clare lukenut Houkutuksen ja napannut ideoita (ja tykkääkö Meyer Claren sarjasta juuri sen sisältämien Houkutus-yhtäläisyyksien vuoksi). Niin tai näin, itselleni jäi vaikutelma, että Claren kirjoissa on samoja piirteitä kuin Houkutuksessa, mutta pitemmälle ja hienovaraisemmiksi kehiteltyinä.

Nimiin palatakseni: en pidä Varjojen kaupunkien nimistä. Clary tuntuu kaikkein naurettavimmalta, kun kirjailijan sukunimi on Clare. Näin sivumennen sanoen saman tempun astetta paremmin on tehnyt Darren Shanista kertovien kirjojen kirjoittaja Darren O'Shaughnessy, kirjailijanimeltään - tadaa - Darren Shan.

Anteeksi vain, mutta maailmassa on miljoonia nimiä. Onhan se kiva, että omasta nimestään tykkää, mutta voisiko sen päähenkilön nimeksi laittaa jonkun muun. Vai haetaanko tässä nyt sellaista vaikutelmaa, kuin kirjailijana olisikin päähenkilö ja teos ikään kuin omaelämäkerta? Tämän puolesta ainakin puhuisi se, että Cassandra Clare on oikealta nimeltään Judith Rumelt. Kaikkia tällainen ei varmastikaan häiritse, mutta minua kyllä.

Pidän kyllä näin muuten näistä nimistä. Jace, Alec, Luke, Jocelyn, Clary, Maryse... Nättejä ovat. Sen sijaan varjometsästäjien kokonimet tuntuvat naurettavilta: Lucian Graymark, Isabelle Lightwood, Valentine Morgenstern. Clarynkin oikea nimi on Clarissa Fairchild. En tiedä, olenko ainoa, jolle näistä tulee mieleen ne ensimmäiset tarinat, joita kirjoiteltiin ala-asteen ja yläasteen aikoina, ja joiden henkilöt olivat nimiltään sen tapaisia kuin Elizabeth Isadora von Everbeauty. Varjometsästäjillä on kyllä oma maansa, Idris, joten heillä on taatusti myös oma kulttuurinsa ja omat nimensä. Ihmetyttää vain, miksi Saksan ja Ranskan välissä sijaitsevan maan asukkaat ottaisivat sukunimekseen englannin kielisiä sanoja. Vai ovatkohan nämä käännöksiä? Hieman enemmän olisi kirjailija voinut tätä selventää.

Kirjasarjassa on paljon hyvääkin. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, ja ahmaisinkin Tuhkakaupungin muutamassa päivässä. Olen myös positiivisesti yllättynyt, miten useasta sarjaan marssitetusta hahmosta huolimatta jokaisella on selkeästi oma persoonallisuutensa. Mikäli jotakuta jäi nyt kaihertamaan aiempi Houkutus-vertaus, niin ei huolta: Varjojen kaupunkien henkilöhahmot ovat pitkälle suunniteltuja, eikä missään vaiheessa tule fiilistä, että Clare olisi arvalla jaellut luonteenpiirteitä. Mikä parasta, pääsankaritar Clary ei ole yhtä voimaton ja sivussa kuin Bella.

Tekstin sujuvuus ja hienot henkilöhahmot yhdistyvät sievästi, kun näkökulma vaihtuu kertojalta toiselle. Otan nyt esimerkiksi Jacen ja Claryn, koska heitä voisi kuvata tarinan pääkertojiksi.

Vaikka henkilöt kävisivät samassa paikassa, he molemmat kuvailevat näkemänsä. Tämä on ihan luonnollista, koska tokihan Jace panee merkille yhtälailla ympäristönsä kuin Clarykin siitä huolimatta, että tyttö oli paikalla lukijan näkökulmasta ensinnä. Olisi outoa, jos kirjailija ei olisi antanut Jacenkin katsella ympärilleen, vaikka informaatio meneekin päällekkäin Claryn aiemmin kertoman kanssa. Kuitenkaan Jace ei toista Claryn sanomisia täydellisesti, vaan he painottavat hieman eri asioita. Tämäkin on ihailtavan luonnollista, sillä persoona vaikuttaa pitkälti siihen, mitä painaa mieleensä.

Hahmojen lisäksi myös maailma on hyvin suunniteltu. Olen toki lukenut vain kaksi osaa kokonaisesta sarjasta, mutta olisin silti toivonut hieman tarkempia selityksiä asiaan jos toiseenkin. Löysin Wikipediasta artikkelin Clockwork Angelista, mikä osottaisi, että mahdollisuuksia syvällisempään alamaailman esittelyyn olisi. (Plussaa muuten Clarelle siitä, että tuo kirja sijoituu ihan eri aikaan ja paikkaan kuin Varjojen kaupunkien trilogia, mutta silti seassa on tuttuja nimiä!)

Loppujen lopuksi tykkäsin lukea näitä kirjoja. Juoni on vähän peruskauraa, mutta toisaalta joka kirjan ei tarvitsekaan olla Niin Omaperäinen. Hyvällä kerronnalla, persoonallisilla hahmoilla ja toimivalla suunnittelulla korjaa monta pikkuvikaa.

Painotan silti, että luin kirjat vain kerran läpi. Sanoisin, että kirja on oikeasti hyvä vasta sitten, kun sen on lukenut läpi kahdesti ja suunnittelee siitä huolimatta kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla moni puute jää huomaamatta, kun on kiire kahlata kirja loppuun ja selvittää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Toisella kerralla on enemmän aikaa kiinnittää huomiota sanavalintoihin, lauserakenteisiin ja sen sellaisiin ulkoisiin seikkoihin.
Pienenä miinuksena jäi mieltä kaihertamaan nimet. Vaikka luettelinkin Houkutus-viitteitä, ne eivät kuitenkaan pomppaa silmille lukiessa. Toisena miinuksena oli tapahtumapaikan epämääräinen, mutta silti tarkka kuvailu. Tämä ei kylläkään ole kirjailjan vika, vaan syypäänä on oma heikko New Yorkin tuntemukseni. Osaan luetella muutamia New Yorkin kaupunginosia, mutta en osaa sijoittaa niitä kartalle. Näin ollen mielikuvitusta jarrutteli kuvaukset "Clary oli kaupunginosassa X ja idästä näkyi Vapaudenpatsas", kun en tiedä, missä kohtaa New Yorkia on Vapaudenpatsas ja missä kaupunginosa X.

Kirjasarjan kannet ovat muuten katsomisen arvoiset. Tykkään varsinkin väreistä! Tässä mallina Luukaupugin ja Tuhkakaupungin kannet. (Ihmisten kropassa näkyvät pyörteet ovat riimuja, joilla varjometsästäjät saavat mm. parannettua haavojaan tai lisättyä voimaa.)

Suosittelisin näitä kirjoja kevyeksi lukemiseksi. Ihan heikkohermoisimmat eivät välttämättä tykkää, koska tässä sarjassa veri lentää ja luut murtuvat useampaan otteeseen.

Arvostelu - Kvanttivaras

Kvanttivaras on Hannu Rajaniemen ihka ensimmäinen kirja, joka ilmestyi alkuperäisenä englanniksi, ja jonka suomenkielisen käännöksen nyt sitten luin - eikun mitä?

Kyllä, suomalainen kirjailija otti ja kirjoitti kirjan englanniksi, joka käännettiin suomeksi. En tiedä, kuinka yleistä tämä nyt on, mutta vähän yllätti kyllä, kun huomasin piteleväni käännöstä. Alkuhämmennyksen jälkeen totesin, että ei yhtään hullumpi juttu kuitenkaan - paremminhan sitä englanniksi pääsee läpi kuin suomeksi. Totuushan se on, että Suomi on kartalla pieni pläntti jota asuttaa vielä pienempi kansa. Sellaisista lähtökohdista on vähän paha ponkaista laajempaan tunnettavuuteen.

Seuraava havainto oli, että kirja kärsi kääntämisestä. Englanti on yksinkertaisesti tehokkaampi kieli kikkailla vaikeilla sanoilla - esimerkiksi jo kvantti kuulostaa englanniksi paljon vakuttavammalta: quantum. Kirjan scifimäisyyttä lisäävä tieteisjargon olisi toiminut paremmin, jos sitä olisi tehostanut englannin kielen omituinen taipumus käyttää vaikeita sanoja yksinkertaisille asioille.

Eipä sillä, lukeminen oli sangen haastavaa suomeksikin. Rajaniemi ei erityisemmin tuhlaillut aikaa sellaisten pikkuseikkojen kuten maailman selittämisen kanssa. Jos et tiedä, kuinka suuri ero on Marsin ja Maan painovoimalla tai tunnista sanaa dilemmavankila, niin voi voi - kirjailija ei sitä aio paljastaa. Tietenkin jonkinlaisia vihjeitä oli, eihän Rajaniemen pääasiallinen tavoite tokikaan ole salata näitä asioita lukijalta, mutta itse luovutin lopulta ja päädyin tarkastamaan avaruuskirjasta Marsin tarkemmat tiedot. Ikävä kyllä mikään kirjoistani ei kerro, mikä mahtaa olla dilemmavankila tai arkontti, joten jonkinlaista päättelyä joutui tämän teoksen kanssa harrastamaan.

Jargonin vuoksi alku oli hieman takkuileva ja vaikea lukea, koska fysiikkaan en ole peruskoulun ja lukion oppimärää enemmän perehtynyt koskaan. Lisäksi piti pyrkiä selvittämään tapahtumien kulku kirjan alkuun verrattuna menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Toisin sanoen kirja starttaa päähenkilön istuessa dilemmavankilassa, ja koska sanaa en itse ainakaan tunnista, yritin koko ajan saada selville, miten päähenkilö oli sinne joutunut. Samaten yritin pysyä kärryillä, mitä dilemmavankilassa oikein tapahtui - paikka eroaa aika lailla Maan vankiloiden peruskaavasta. Luonnollisesti juoni myös pyrki etenemään, jolloin piti yrittää ottaa sekin huomioon. Toisin sanoen alku oli työläs.

Kun tapahtumat lähtivät käyntiin (ja päästiin pois hämmentävästä vankilasta), tieteisjargoniin alkoi pikkuhiljaa tottua. Fysiikan gradua ei tällä lukemisella tosin lähdettäisi kirjoittamaan, mutta jonkinlainen epämääräinen hahmotus sanojen mahdollisesta merkityksestä syntyi sivujen kääntyillessä.

Lukemista helpotti myös juoni, jossa päähenkilö alkoi itsekin selvittää omaa menneisyyttään. Näin ollen aiemmin lukijan vastuulle jäänyt menneisyyden ja tulevaisuuden välillä tasapainoittelu yhdistyi: juonen liikkuessa eteenpäin mentiin samalla myös taaksepäin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että nykyhetkessä ei tapahdu suurempia muistiresursseja vaativia asioita, vaan lukija saa keskittyä menneisyyden palapelin kasaamiseen päähenkilön opastuksella.

Kirjan rakenne oli kiinnostava. Teksti on pääsääntöisesti minä-muodossa, tietenkin päähenkilön kertomana. Sitten yllättäen kirja keskittyykin etsivään, jolloin kertojakin vaihtuu hän-muotoon. Soppaa sekoittaa myös väliesitykset, joissa seikkailee välillä päähenkilön entinen minä, toisinaan näennäisesti tapahtumiin liittymättömät henkilöt. Näiden kolmen vaihtoehdon väliä sitten pompitaankin loppukirjan ajan.

Ensin ajattelin, että onpas sekava kirja: paljon jargonia, irrallisia hahmoja ja vielä pomppiva kerronta. Kuitenkin lopussa kaikki nivoutui yhteen, ehkä vähän epäuskottavankin osuvasti. Joka tapauksessa kirjasta jäi käteen hyvä fiilis. Rohkenen suositella kaikille scifi-faneille ja mahdollisesti dekkareistakin tykkääville.

Itsehän en ole oikein scifin tai dekkareitten ystäviä, mutta tästä kirjasta pidin. Tarinat sijoittuivat Marsiin, jonne ihmiset olivat rakentaneet siirtokunnan. Paikka vaikutti hyvin tavalliselta kaupungilta, vaikka sekaan olikin laitettu Maan fysiikan lakien mielestä mahdottomia rakennuksia ja edistynyttä teknologiaa - mutta hei, Marsissahan sitä ollaan ja vielä tulevaisuudessa. Ei kai voisi odottaakaan, että toisella planeetalla jaksettaisiin enää muistella vanhoja painovoimalakeja tai käytettäisi ikivanhaa teknologiaa. Lievän dekkarifiiliksen toi mukanaan päähenkilön menneisyyden metsästys, jota päähenkilön entinen minä ei suinkaan ollut tehnyt helpoksi.

Kvanttivarkaalle on jatko-osia, joita en ole vielä ehtinyt lukea. Kirja loppui mukavasti, eikä Rajaniemi yrittänyt houkutella lukijoita jättämällä asioita kesken. Tietyllä tapaa loppu kyllä jäi avoimeksi, ja selvä pohjustus tulevaa varten oli nähtävissä. Tarkoitankin mukavalla lopulla sitä, miten päähenkilölle ei jäänyt enää mikään asia vaivaavasti epäselväksi, vaan tarina sai päätöksensä.

Tilannepäivitys

Eli nyt on Silmarillionkin luettuna! :) Seuraavaksi vuorossa on Magian väri loppuun, ja tämän jälkeen seuraakin kirjastoreissu.

Koska olen nyt saanut luettua peräjälkeen kaksi Tolkienin teosta, Fellowshipin ja Silman, ajattelin kirjoittella jonkinlaisen yhteishehkutuksenarvostelun Tolkienin näistä kahdesta tuotannosta.
Toistaiseksi tämä saa kuitenkin jäädä, sillä minua vaivaa pienoinen laiskuus.

Arvostelu - Houkutus

Ensimmäiseksi minun on kai sanottava suoraan, etten erityisemmin ole innostunut tästä saagasta. En kuitenkaan aio kirjoittaa mitään tappomurskausta, sellaisia kun saa lukea jo ihan tarpeeksi muualtakin netistä.
Houkutuksen juoni yksinkertaistettuna menee suurinpiirtein niin, että teinityttö törmää sattumalta vampyyriin, jonka onnistuu hurmaamaan. Tämän jälkeen kirja keskittyy seuraamaan, kuka lopulta kuolee ja miten.

Luin Houkutuksen nyt kolmannen kerran, enkä yhtään ihmettele sen suosiota. Edward rakastaa Bellaa täydestä sydämestään, vaikka rakkauden osoitukset ovatkin hieman kyseenalaisia, ja kaiken lisäksi Bella on ensirakkaus. Kukapa ei haluaisi moista?

Varjopuolena ihanassa rakkaustarinassa on pahisvampyyrit, mutta mitäpä pienistä. Bella otetaan Cullenien perheen jäseneksi lämpimästi, vaikka tyttö itse kokee olevansa täysin erilainen ja mitätön perheen kauneuden keskellä. Tämäkin vetoaa lukijoihin: kaikki ovat joskus kokeneet olevansa erilaisia ja mitättömiä, jolloin Bellaan on helppo samaistua. Lukijalle tarjotaan myös keino selvitä heränneestä joukkoonkuulumattomuuden tunteesta jälleen Bellan kautta, kun tämä hyväksytään perheeseen ehdoitta. Mikäli tässä ei vielä ollut tarpeeksi, Cullenit myös tarjoutuvat suojelemaan Bellaa henkensä uhalla aiemmin mainituilta pahisvampyyreilta.

Näin ajateltuna Houkutus on hieno kirja: Bellaan samaistumisen kautta pääsee lukija itse omiin tunteisiinsa käsiksi, ja samalla päiväunimaisesti voi haaveilla modernin sadun prinssistä. Pahisvampyyrit voisi nähdä yleisesti elämän vastoinkäymisten symbolina. Kyllä tällaisesta kehtaa jo elokuvan tehdä.

Mutta sitten se yksi pieni ongelma. En ole romantikko. Tai no, tietyssä mielessä olen, mistä muistuttaa pitsiset ruusuverhot, mutta kuvaannolliselle siirapille olen vahvasti allerginen. Houkutus tursuaa allergeeniani sivujen välistä vahvana tahmana, joka varmasti monen muun mielestä on nimenomaan kirjan, tuota, houkutuksen ydin. Ehkäpä itsekin voisin siedättyä hempeilyyn, mikäli sitä ei jatkuisi 3/4 kirjasta. Miksi Meyer on jättänyt tärkeimmän osan juonesta muutamalle kymmenelle viimeiselle sivulle? Onhan Edward komea, kimaltava ja kerrassaan vertaamaton, mutta kenties kuvailun ja kuolaamisen olisi voinut jättää hieman vähemmälle.

Vastaväitteenä voisi esittää, ettei Edwardin ja Bellan suhde olisi voinut kehittyä yhtään nopeampaa, tekihän se jo tällaisenakin hurjia loikkia välttelen-sinua-minkä-voin -tasosta en-kestä-elää-ilman-sinua -asteelle.
Miksi kirjaa ei sitten pidennetty? Jos Edwardin kudosten kehittyneisyydestä saa niin monta sivua irti, eikö jännittävästä takaa-ajostakin olisi voinut kertoa hieman pidemmin?

Jäin myös kaipaamaan Charlien reaktioita Bellan palatessa. Houkutus ohittaa paluumatkan Forksiin olankohautuksella ja parilla muistolla, mikä tuntuu melko kiireiseltä valinnalta. Väsyikö Meyer kirjoittamaan? Olisin haistavinani samaa tyyliä, joka itselleni ilmaantuu tarinan kohdassa, jossa kaikki kiinnostava on jo tapahtunut ja jäljellä on enää lopetus ja sitten suuri urakka on ohi. Tällöin tulee kiusaus ohittaa pienet, mutta tärkeät tapahtumat parilla huomautuksella ja painaa pistettä viimeisen kerran.

Henkilöhahmoissakin olisi paranneltavaa. Edward jää hieman etäiseksi ja, mikäli vertausta voi miehestä käyttää, barbienukkemaiseksi. On kummallista, ettei Edwardista tunnu irtoavan muuta kuin kimaltavaa komeutta ja patsasmaisuutta. Missä viisaat, sadan vuoden aikana kertyneet pohdinnat? Edward vaikuttaa jääneen teini-ikään kiukuttelullaan ja itsepäisyydellään, jotka voisi vielä niellä luonteenpiirteinä, jos hyviä luonteenpiirteitä olisi tarjolla tasapainoksi. Onhan Edward uhrautuvainen, ja hän ajattelee vain Bellan parasta. Tosin tämäkin sinänsä hieno piirre menee pieleen siinä, että Edward esittää välittämisensä ylisuojelevuudella, alentuvaisuudella ja marttyyrimaisyydella. Mitä ihmettä!

Bella istuu autossa Emmetin ja Alicen kanssa. Edward ohjaa. James ja Victoria on kintereillä, baseball-peli on juuri päättynyt. Bella yrittää selittää, että hitto vie hänen isänsä jää nyt vaaraan, pakko palata. Edward pitää päänsä ja kaasuttaa kahtasataa poispäin kaupungista, vaikka Emmet ja Alice vakuuttavat Bellan idean olevan hyvä. Ymmärrän, että tuollaisessa tilanteessa kiihtyy ja pelkää rakkaansa puolesta, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö voisi oikeasti harkita, mitä toinen sanoo. Vai eikö Bellan mielipiteillä ole merkitystä? Alice ja Emmethän ne vasta saavat Edwardin kääntymään.

Yöstalkkailuista en edes taida sanoa mitään muuta, kuin että se on törkeää yksityisyyden loukkausta.
Kuitenkin Edward on mielestäni kelvollinen hahmo: kenties voisi ajatella, että ulkonäkö on tasaamassa luonteen piikkejä. Sehän nyt enää puuttuisi sokerisiirappiyliannostuksesta, että komea mies on vielä ylitsevuotavan kiltti ja kohtelias.

Sen sijaan kaikkein pahiten minua ärsyttää Bella. Tyttö ei ole koskaan edes ihastunut, mutta sitten Edward onkin elämän rakkaus. Okei, onhan tämä puoliksi satua ja puoleksi fantasiaa, joten mikäpä siinä - vaikka tätä rakastumista olisi voinut hieman hillitä. Edwardhan on yhtä paha pakkomielle Bellalle kuin Draco Harrylle!
Bellan luonne taas. Kaikkien muiden seurassa neitokaisesta kuoriutuu ihan erilainen persoona: Charlielle hän valehtelee täysillä ja laukaisee vielä sangen ilkeän kommentinkin, sinnikkäät ihailijat hän torjuu päättäväisesti ja vakuuttavasti ja autossa pakomatkalla muutamassa minuutissa keksitty juoni oli erittäin fiksu - Emmetin sanoin, Bellahan on piru naiseksi.

Mutta sitten ilmestyy Edward sulosilmineen ja Bella on ihan vetelänä. Tytöstä tulee täysin tahdoton nukke, jota Edward pystyy vetelemään naruista oman päänsä mukaan! Esimerkiksi Bellan ja Edwardin lähtiessä baseball-peliin Bellaa pelottaa matkustaa Edwardin selässä yliluonnollista nopeutta. Hän selventää tiukasti, että pelkää törmäävänsä puuhun, kuolevansa ja oksentavansa päälle. Sitten Edward vähän pussailee ja Bella unohtaa kokonaan pelkonsa. Anteeksi mitä?

Tässä samassa kohtaa osoittautuu Edwardin omituinen ajattelemattomuus. Hän itse rakastaa juoksemista, joten hän ei näytä ymmärtävän, ettei Bella pidä vauhdista. Ensin kaahataan autolla, Bella pelkää. Sitten juostaan metsän halki, Bella melkein pyörtyy. Sitten Edward pohtii, millä veisi Bellan katsomaan baseballia. No tietysti juoksemalla! Mitä vikaa!

Näitä hahmoja olisi pitänyt kehitellä paremmin. Tämä true love -pari ei edes väittele kunnolla saatikka sitten kiistele. Toisaalta, mitä tarvetta moiseen olisikaan, jos Edward päättää ja manipuloi Bellan samaan mielipiteeseen joko ripsien alta katselulla tai pussailulla.

Bellan hahmo vaikuttaa myös vähän turhan ideaalilta: koulun jälkeen mennään kauppaan, tullaan kotiin, tehdään ruoka, syödään, läksyt, vähän Humisevaa harjua/vastaus äidille ja nukkumaan. Toista 365 päivää vuodessa miinus viikonloput, jolloin ei olla koulussa tai kaupassa. Missä dataus tai piirtely tai keräily tai televisio!

Nyt pyydän anteeksi. Minun piti pysytellä suhteellisen neutraalina, mutta tämä pari ottaa älyttömästi hermoilleni. Tästä olisi saanut hienon tarinan vain hahmojen huolellisemmalla suunnittelulla.

Kokonaisuutena sanoisin kuitenkin pitäväni Houkutuksesta. Se sijoittuu kategorioissani tietyssä tilanteissa luettavien ei-niin-vakavien kirjojen lohkoon. Houkutuksessa on monia hyviäkin puolia, kuten toimivat vitsit, hienot sivuhenkilöt kuten Alice ja Renée (jotka vaikuttavat toimivan luonteelleen uskollisemmin ja inhimillisemmin kuin Bella) sekä takuttomasti etenevä kieli.

Alicesta pitkin vielä mainita, että hänen tarinansa oli kiinnostava, mutta se(kin) ohitettiin hieman turhan nopeasti. Miksei Alice ollut itse selvittänyt asiaa? Jos hän oli mielisairaalassa, siitä oli varmasti jäänyt johonkin merkintöjä.

Ja muutenkin, olisi ollut kiehtovampaa, jos Alicen tarina olisi raottunut pala palalta. Myöhemmissä kirjoissa Alice olisi voinut vaikka kiinnostua taustoistaan ja lähteä selvittämään, mitä hänen perheelleen oli tapahtunut.

Suosittelen kirjaa romantiikasta ja sen siirapeista tykkääville sekä kevyttä lukemista kaipaaville. Toimii myös, mikäli Sitä Oikeaa ei tunnu löytyvän - ainahan voi haaveilla, että itsekin kohtaisi prinssinsä sattumalta, kun muuttaisi uuteen kaupunkiin.

Voi kokeilla myös katkeroitumispyrkimyksissä: Bellalla ei ole yhtään ystäviä Phoenixissa (ei se niihin ainakaan Forksista pidä yhteyttä), mutta Forksissa siitä tuleekin hirveän suosittu ja haluttu niin ystävä- kuin seurustelurintamallakin. Lisäksi se nappaa itselleen yliluonnollisen, komean ja ihanan vampyyrin. Eikä siinä vielä kaikki, se piru vielä osaa keittääkin ja siltä löytyy tarvittavat raaka-aineet aina kaapeista! Jos minä yrittäisin tehdä vaikka vain kalakeiton ex tempore, niin voisin olla varma, ettei meiltä löytyisi muuta kuin vettä.

Tilannepäivitys

Pitkästä aikaa taas jaksan päivitellä. Bloggerikin on näemmä ehtinyt tässä välissä muuttua, huh.

Olen lukenut ja paljon, mutta en ikävä kyllä saa huhtikuun osalta kirjalistaa kovinkaan paljoa venytettyä. Aikani on huvennut pääsykoekirjojen parissa, mutta koska niistä täytyy lukea vain muutama kappale, ei lukemisistani jää mitään merkintää.

Joka tapauksessa yhtenä päivänä huomasin, että kirjaston lainassa on menossa eräpäivä umpeen. Tuli pikkaisen kiire lukea siis. :D Olin jo ehtinyt aloittaa ja melkein lopettaakin Houkutuksen, jonka siis omistan itse, joten luin sen sitten loppuun alta pois. Sen jälkeen lukaisin vielä Making Moneynkin, jotta sain sen palauttaa kirjastoon.

Näin ollen sain siis kaksi kirjaa lisää vielä viime hetkillä! Nyt ollaan menossa 15:nnessä kirjassa, ellen ehätä lukea jotain siihen väliin. Paksu, pieni ikuisuusprojektini Fellowship of the Ring on edelleen kesken, mutta puoliväli on jo ohitettu onnellisesti. Toivoa siis on tuonkin loppuunlukemisesta! Nyt olen päättänyt, että en aloita enää.. eikun hups. Aloitin jo.

Tällä kertaa vuorossa onkin siis Magian väri, Terry Pratchettin ensimmäinen Kiekkomaailma-sarjan osa. Huomasin lukeneeni sen jo joskus aiemmin, mikä lievästi kyllä yllätti. Olin varma, etten ole lukenut alkupään kirjoja!
No, joka tapauksessa olen päättänyt keskittyä Fellowship of the Ring:iin. Osittain päätökseeni vaikutti kirjan ikuisuusprojektileima, osittain lopun lähestyminen ja osittain Magian värin yllätys. LotR:eja en ole aiemmin lukenut, joten FR meni nyt sitten Pratchettin ohi.

Kaikesta huolimatta lukuaikaani syö yhä pääsykoekirjat. Onnekseni (vai epäonnekseni?) yksi kirjoista on luettava alusta loppuun saakka, joten siitä edes saan merkinnän. Lisäksi vältyn kätevästi arvostelun tekemiseltä. Olen ollut aika laiska arvostelemaan. Toki minulta saa kysyä, jos jostain kirjasta palautetta tahtoo kuulla. Tällä hetkellä kuitenkin näyttäisi siltä, etten millään ehdi kaikista kirjoittamaan. Osa ei edes herätä sen suurempia fiiliksiä, joten on hankala yrittää kiiruulla kirjoittaa mitään järkevää niistä.
Yritän nyt kuitenkin silloin tällöin tökätä joistain kirjoista arvosteluja. Ainakin FR:stä voisi jotain sanoa, sitä kun on tässä luettu niin kauan. Se ikään kuin jo ansaitsee erikoiskohtelun!

Arvostelu - Kiekkomaailma-sarja

Pitkästä aikaa ehdin päivittelemään tätäkin blogia. Kirjoitukset, tai paremminkin niihin valmistautuminen, veivät sopimattoman laajan pätkän elämääni mukanaan. Kuten luettujen kirjojen listasta näkyykin, olen lukenut viimeiset viikot pelkkää psykologiaa. Psykologiaa. Argh.

Riemukseni onnistuin karkaamaan lukemiselta, ja pitkän pakomatkan päätteeksi löysin itseni kirjakaupasta. Myynnissä oli Terry Pratchettin "Posti kulkee" (29. osa Kiekkomaailma-sarjaa kirjan takakannen mukaan, 33. osa Wikipedian mukaan - älkää kysykö, mihin ne 4 kirjaa ovat joutuneet). Koska olen jo lukuisia kertoja ehtinyt tutustua Pratchettin kustantamon jälkeen ja pitänyt siitä kovin, uskaltauduin ostamaan kirjan siltä seisomalta.

Pratchett - olen täysin rakastunut hänen tyyliinsä kirjoittaa! Jokaisessa kirjassa on itsenäinen juoni, ihan kuten suurimmassa osassa kirjoja nyt on. Näin ollen kirjan pystyy lukemaan pinnalliselta tasolta ja nauttimaan sen juonesta, oivalluksista ja käännekohdista.

Lisäksi jokainen kirja linkittyy laajempaan, jatkuvaan juoneen: jokainen tarina liittyy tavalla tai toisella Ankh-Morporkiin tai sen asukkaisiin. Päähenkilö ei kuitenkaan ole sama. Toisinaan juoni keskittyy Rincewildiin, melkoisen koheltavaan velhoon (jonka magiataidot ovat olemattomat), toisinaan Vartiostoon (jonka poliisintaidot ovat Rincewildin velhontaitojen luokkaa), toisinaan Lancren noitiin tai täysin uuteen hahmoon. Posti kulkeessa esimerkiksi päähenkilönä on Tahmee von Lipwig, josta minä, erittäin satunnaisessa järjestyksessä Kiekkomaailma-sarjaa lukenut, en ole koskaan aiemmin kuullut mitään. Todennäköisesti hän on voinut esiintyä jossain aiemmassakin kirjassa, jota en vain ole vielä sattunut lukemaan. Kuitenkin kirjassa on myös paljon ennestään tuttuja henkilöitä: Vartioston väki, kaupungin hallitsija, muutama sen asukas sivumennen mainittuna (mm. rouva Kakko). Kirjasarjaa pystyy siis seuraamaan myös, hmm, "reaaliajassa"; sarjan edetessä myös ne vakiohenkilöhahmot muuttuvat ja etenevät urallaan. Kuitenkaan sarjassa ei ole samanlaista, selkeää osasta seuraavaan jatkuvaa yhtenäistä juonta kuin vaikkapa LotR:ssa on. Ennemminkin kirjat seuraavat ja mukailevat kaupungin elämää, joka vaikuttaa olevan täysin itsenäistä ja kirjailijasta riippumatonta.

Kaiken kukkuraksi kirjoista on löydettävissä myös kolmas, pintaa syvempi taso. Jokainen kirja on tulvillaan satiiria, ironiaa, parodiaa ja kaikenlaisia keihäänkärkiä yhteiskunnan eri ongelmakohtiin suunnattuina. Posti kulkeessa esimerkiksi, kuten takakansi asian ilmaisee, "hulvattoman kohelluksen seassa kulkee vakavia teemoja, mm. yritysmaailman ahneus ja ihmisten hyväuskoisuus". Uskontoihin kovin vakavasti suhtautuville en Kiekkomaailma-sarjaa myöskään kykene suosittelemaan. Edes uskonnot eivät säästy keihäänkärjiltä. Kirjasarja ei silti mollaa ketään eikä syyttele suoraan: osa ankhmorporkilaisista suhtautuu täysin vakavasti Sokean Ion tai Ärsyn (jumiutuvien keittiökaappien jumalatar) palvontaan. Paremminkin uskontojen kohdalla kritisoidaan pappeja, jotka eivät todellisuudessa välitä uskonnostaan lainkaan. Lisäksi viittaukset esim. kristinuskoon ovat lieviä. Joka tapauksessa, jos ei kykene nauramaan elämälle ja uskonnoille, näitä kirjoja ei kannata lukea - ne vain ärsyttävät ja suututtavat. Tämä vaatii tietynlaisen huumorintajun, ja uskon, että jokainen tietää, omistaako itse sellaisen - huumoria kun on montaa lajia, ja se mikä naurattaa toista, ei huvita toista tippaakaan.

Esimerkkinä vielä ote kirjasta. Samalla havainnollistuu kätevästi Pratchettin tyyli laittaa tarkennukset *-merkillä sivun alalaitaan. Nämä tarkennukset eivät varsinaisesti vaikuta juoneen, mutta ovat usein huvittavia, tietyllä tavalla tosia ja silti samaan aikaan sekopäisiä.

"Tahmee, kuten kaikki muutkin Kirjastossa kävijät, kohotti katseensa ihaillakseen kupolia. Kaikki tekivät niin. He kummastelivat aina kuinka oli mahdollista, että käytännöllisesti katsoen rajattoman kokoinen kirjasto saattoi mahtua sata jalkaa halkaisijaltaan olevan kupolin alle, ja heillä oli täysi vapaus kummastella niin paljon kuin halusivat.

Kupolin alapuolella kurkistelivat seinäalkoveistaan patsaat, jotka esittivät Hyveitä: Kärsivällisyys, Siveys, Vaiteliaisuus, Laupeus, Toivo, Mielenlujuus, Tupsuus ja Bissonomia.*

Tahmee ei malttanut olla riisumatta hattuaan ja tekemättä kunniaa Toivolle, jolle oli velkaa niin paljon. Sitten, ihmetellessään miksi Bissonomia kantoi kattilaa ja jotakin mikä näytti palsternakkanipulta, hän törmäsi johonkin, joka tarttui häntä käsipuolesta ja lähti kiidättämään lattian poikki.

* Monissa kulttuureissa ei nykyajan hyörinässä enää harjoiteta kahta viimeksi mainittua hyvettä sen takia, että kukaan ei enää muista mitä ne ovat."