Amerikkalainen Christopher Paolini kirjoitti Perillinen-sarjan ensimmäisen osan, Eragonin, ollessaan vain 15-vuotias. Jatko-osienkaan tekemisessä ei kauaa kestänyt: Esikoinen, Brisingr ja Perillinen valmistuivat kaikki alle kymmenessä vuodessa. Kunnioitettava saavutus, varsinkin kun katsoo, miten paksuja kirjat ovat!
Itse en ole ehtinyt lukemaan kuin kolme ensimmäistä osaa, joihin tämä arvostelu keskittyy.
Sarja alkaa, kun Eragon-niminen maalaispoika löytää metsäretkellään kummallisen munan. Hän ottaa sen talteen, ja jonkin ajan kuluttua siitä kuorituu ihka elävä lohikäärme, jonka kanssa Eragon huomaa jakavansa mielensä: he tietävät toistensa ajatukset ja tunteet.
Tämän jälkeen Eragonin elämä muuttuu lähinnä matkustamiseksi, kun hän pakenee kylästä pahishallitsija Galbatorixin vihaa - käy ilmi, että muna on varastettu tältä.
Sarjan edetessä Eragon ja Saphira huomaavat tehneensä vähän kaikille lupauksia, jotka velvoittavat heitä ja rajoittavat siten heidän toimintaansa. Maailman ainoa vapaa lohikäärmeratsastaja joutuu tasapainoilemaan eri lajien, ratsastajien perinteiden ja omien tunteittensa välillä. Kaiken lisäksi hänen pitäisi syöstä vallasta voittamaton, arvaamaton ja lievästi seonnut Galbatorix.
Paolinia luonnehditaan kirjojen sisäkansissa Tolkien- ja Beowulf-faniksi. Tolkienini lukeneena täytyy sanoa, että ainakin hänen vaikutuksensa on selvästi havaittavissa Perillinen-sarjassa: Paolini on luonut oman maansa, jota kansoittavat haltiat, ihmiset, kääpiöt ja hänen itse keksimänsä laji. Hän on myös kehittänyt jokaiselle äsken mainitulle - ihmisiä lukuun ottamatta - oman kielen, joita lukija saa ihailla muun juonen lomassa. Paolinin maailmassa esiintyy myös lohikäärmeitä. Kuulostaako tutulta?
Kuitenkin Paolinin kirjoissa on paljon omaakin. Hänen lohikäärmeensä ovat ystävällisiä ja hyvänsuopia, toisin kuin Tolkienin Smaug, eikä hänen omat urgalinsa muistuta hobitteja millään tavalla. Paolini on tehnyt myös hurjan työn suunnitellessaan eri lajeille kulttuureita ja kieliä. Kaikki tämä vain viisitoistavuotiaana!
Ikävä kyllä, Paolinin nuori ikä näkyy kirjoissa. Olen jo muutamaan otteeseen julistanut, että teokset ovat tiiliskiviä, ja sitähän ne ovatkin. Tämä ei suinkaan olisi paha asia, ovathan monet hyvät kirjat useamman sadan sivun mittaisia. Ei, pahin ongelma on kerronta ja kuvailu. Vaikka tekstissä ei esiinny varsinaisia virheitä, heinänkorsitason tarkkuisia kuvauksia tai muutakaan yleisesti lukukokemusta huonontavaa, kirjoja oli silti hidas lukea. Niistä puuttuu mukaansatempaavuus, leppoisa sujuvuus ja tietynlainen omaperäisyys. Teksti on melko mitäänsanomatonta ja persoonatonta.
Toki on muistettava, että luin kirjat suomennettuna, enkä alkuperäiskielisenä. Näin ollen kääntäjälläkin on voinut olla osansa teosten epämieluisassa tekstityylissä. Lisäksi voin iloisena myöntää, että Paolinin kirjojen taso paranee sarjan edetessä.
Juonikuviot ovat tekstiin verrattuna parempia. Niissäkin nuori ikä näkyy hieman kliseisinä valintoina ja ennalta-arvattavuutena. Esimerkiksi Eragonin löydettyä lohikäärme Saphiran hän saa heti mentorin tuekseen, mikä täsmää perinteiseen fantasiakirjallisuuden muottiin. Ennalta-arvattavuus näkyy muun muassa kohdassa, jossa Eragonin hyvinkin uskalias yritys onnistuu ilman sen suurempia vastoinkäymisiä. (Brisingrin lukeneille: tarkoitan tässä nyt Katrinan ja Helgrindin tapausta.) Toinen esimerkki oikeastaan sekä kliseisyyteen että ennalta-arvattavuuteen on lohikäärmeiden lahja Eragonille. Tietty sankarista piti saada supervahva ja -nopea! Täytyy myöntää, etten tiedä, miten tarina olisi voinut jatkua ilman tätä Eragonin yllättävää kehitystä, mutta valinta oli silti mielestäni kömpelö.
Samoin perusjuoni on melko yksinkertainen, jo nähty ja - mikä pahinta - hieman tylsä: Eragon löytää lohikäärmeen munan, ja sitten seikkaillaan pitkin poikin maata ja soditaan välillä. Varsinkin jatkuvasta matkustamisesta annan miinuspisteistä Paolinille. Keskittyyhän Tolkieninkin Taru sormusten herrasta lähinnä Mordoriin menoon, mutta matkasta tehtiin kiinnostava. Paolini taas passittaa Eragoninsa siirtymään paikasta A paikkaan B, jossa tapahtuu jotain, sitten palaamaan paikkaan A, sieltä paikkaan C ja takaisin paikkaan B. Tuntuu, ettei päähenkilö pysy aloillaan yhtään!
Kaikesta huolimatta Paolini osaa yllättää. Esimerkiksi Aryasta ehdin jo ajatella, että nyt tulee perinteikäs rakkaustarina, mutta sitten Arya rupesikin kylmäkiskoiseksi - mahtavaa! En todennäköisesti olisi kestänyt lukea kirjaa, jonka päähenkilö lipuu Mary Suen, tai tässä tapauksessa Gary Stuen, tasolle.
Pidän myös siitä, miten kirjan henkilöt esittävät kritiikkiä toisilleen, toistensa kulttuureille ja jopa omalle kulttuurilleen. Samanlaiset pienet, näennäisesti suht merkityksettömät tapahtumat tuovat realismia tarinaan ja samalla luovat yllättäviä juonenkäänteitä, kun niiden vaikutukset selviävät tulevaisuudessa.
Henkilöhahmoissa Paolini on onnistunut. Eragon on tietämätön maalaispoika, jolle kohtalon oikusta tömähtääkin suuri vastuu. Olen iloinen, että Paolini on pitänyt hahmonsa taustan mielessään: Eragon on hyvinkin ennakkoluuloinen mitä urgaleihin tulee, koska on oppinut vihaamaan niitä jo lapsuudessaan. Samoin Eragon, kuten serkkunsa Rorankin, inhoaa taisteluissa surmaamista ja potee huonoa omaatuntoa. Kerrankin hahmoja, jotka eivät vedä kiilteleviä miekkojaan huotrista, karjaise ja ryntää taisteluun ja niitä mainetta miettimättä tapahtunutta sen kummemmin jälkikäteen!
Erityisen iloinen olen, kun jokainen hahmo on omanlaisensa, kuin myös siitä, ettei hahmoja ole miljoonittain. Keskeisimmät hahmot lienevät Eragon, Saphira, Roran, tämän vaimo Katrina, Nasuada ja Orrik. Jokaisella on oma tarinansa, joka vaikuttaa heidän käytökseensä ja päätöksiinsä, vaikka lukija saakin tietää hahmojen menneisyydestä vain päättelemällä itse.
Pintatasolla en pitänyt kertojan vaihteluista: pääasiallisesti tapahtumia seurattiin Eragonin näkökulmasta, mutta välillä ääneen pääsikin Roran. Toisinaan kertojina toimivat myös Nasuada ja Saphira. Tähän väliin on taas huomautettava, miten taidokkaasti Paolini osaa eläytyä hahmojensa mielenmaisemiin - varsinkin lohikäärme Saphiran ajatuskulku poikkesi mukavasti ihmisistä. Lisäksi oli kiehtovaa nähdä myös Nasuadan silmin. Kuitenkin kertojan vaihtuminen tuntui lähinnä ärsyttävältä, varsinkin, jos edellinen kertoja jäi jännittävään kohtaan. Tällainen on mielestäni turhaa lukijan kiusaamista.
Kun sain luettua Eragonin ja tartuin Esikoiseen, hämmästyin. Odotin, että kirja alkaisi jotakuinkin sanoilla "puoli vuotta myöhemmin", mutta todellisuudessa sarjan osien välillä vierähtää kirjan maailman ajassa hetki tai korkeintaan muutama päivä. Toisin sanoen teokset voisi painaa yhdeksi kirjaksi, eikä kukaan ihmettelisi!
Kaiken kaikkiaan suosittelisin lukemaan ainakin Eragonin. Tässä sarjassa on se hyvä puoli, ettei sen taso tipahda vaan päinvastoin nousee jatko-osissa.
Mikäli olet katsonut Eragonin elokuvana, etkä pitänyt, lue kirja. Elokuvaversio on niin törkeä pahoinpitely Paolinin teokselle, että huh huh! Myönnän, että itsekin kirjoitin muistiinpanoihini "KARSINTA!" viitaten siihen, miten sarjasta olisi voinut repiä paljonkin pois, jotta lukemisen sujuvuus lisääntyisi. Kuitenkin mielestäni elokuvissa on riistetty turhankin rankalla kädellä. Idea on suurinpiirtein sama, juonikin suht koht sinne päin, mutta henkilöhahmoista tai Paolinin vaivannäöstä ei saa läheskään samanlaista kuvaa kuin kirjoista. Elokuvana Eragon on vain suht ok perusfantasialeffa, jonka katsoo kerran. Kirjat taas saatan lukea toistamiseen ellen useamminkin - tapahtumia on enemmän, kaikesta saa paremman käsityksen ja henkilöt ovat kiinnostavampia elokuvaan verrattuna.
Huonona puolena on varoitettava haltiakielestä, jota viljellään Perillinen-sarjassa ahkerasti. Paolini on sortunut kielensä kanssa perinteikkääseen fantasiatarinoiden sudenkuoppaan: erikoismerkkeihin.
En tiedä, mistä ihmeestä ihmiset ovat keksineet, että Aër'thúsèl näyttää katu-uskottavammalta kuin Anna. Paolinin erikoismerkkiviidakon syynä saattaa fiilistelyn lisäksi olla muinaisnorja, jonka pohjalta hän haltiakielensä kehitti. Mikäpä siinä, jos jokaiselle heittomerkille ja aksentille todella on käyttötarkoitus niin, että ë ja e eroavat merkittävästi toisistaan - onhan suomessakin ä, a, ö ja o. Paolini ei kuitenkaan ole kokenut tarpeelliseksi ilmoittaa ääntämisohjeita, vaikka hän käyttääkin iloisesti koko merkkisarjaa: valikoimasta löytyy mm. ä, ö, ë, á, é ja kaikkien rakastama heitto'merkki. Siinäpä saa suomenkielinen lukija pohtia, lausuako ä:n suomalaisittain [æ], merkeistä piittaamatta [ɑ] vai ruotsalaisittain [e].
Onneksi Paolini on päähenkilöitä nimetessään päättänyt pysytellä perinteikkäämmissä aakkosissa. Lisäksi jokaisen kirjan takana on käännökset sekä haltia-, urgali- että kääpiökielisille lauseille ja sanoille, joten sinänsä haltiakielen käyttö ei haittaa.
tiistai 30. lokakuuta 2012
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
30/100 + tilannepäivitys
Kohta kolmasosa takana! Hip hei! :)
Suunnitelmia.
Luen Linnunradan käsikirja liftareille -sarjan viimeistä kirjaa, ja koska muutkin sen kollegat ovat hujahtaneet niin nopeassa tahdissa läpi, uskoisin tämänkin olevan pian luettu. Aikomuksenani on kirjoittaa koko sarjasta arvostelu, jonka saan toivottavasti ennen joulukuuta valmiiksi.
Tällä hetkellä työn alla on Perillinen -sarjan kolme ensimmäistä teosta, eli Eragon & co. Toistaiseksi en osaa arvioida, kuinka kauan tämän kanssa menee.
Seuraavaksi ajattelin lukea Astrid Lindgrenin Eemelin metkut, johon on koottu yksien kansien väliin useampi Eemeli-tarina. Lisäksi kutkuttaisi lukaista Muumi-tarinoita. Voisikohan nämäkin laskea yksiksi kirjoiksi? Hieman omaatuntoa pistelisi, koska nehän ovat niin ohuita, mutta toisaalta ne on julkaistu yksittäisteoksinakin. Ehkä tämä olisi ihan oikeutettu ajattelutapa, veihän minulta niin paljon lukuaikaa pääsykokeet, joista en saanut kuin yhden kirjan sisällytettyä sataseen. Silti se tuntuisi tietyllä tavalla huijaamiselta.
Blogia koskevia muutoksia.
Kirjan kuvaa klikkaamalla pääsee nykyisin ko. kirjasta kertovalle sivulle, joka useimmiten on Wikipedia. Sieltä saa nopsasti katsottua pienen informaatiopläjäyksen niin kirjasta kuin kirjailijastakin, ja juonipaljastuksista on varoitettu selkeästi. Mikäli suomenkielinen Wikipedia ei kirjaa tunne, linkitän joko englanninkieliseen Wikipediaan tai etsin toisen vastaavan sivun. Jos kävisi niin hassusti, ettei mikään sivu suostuisi olemaa antispoilaava, jätän linkittämisen kokonaan.
Tiivistetysti: Klikkaa kuvaa, jos tahdot tietää lisää kirjasta. Et tule spoilaantumaan, ellet lue "sisältää juonipaljastuksia" -kappaletta sivulla.
Lisäsin Ilmianna itsesi -kohdan, joka useimmissa blogeissa esiintyy nimellä Toiminnot. Nyt lukijoilla on hieno mahdollisuus todistaa olemassaolonsa yhdellä napin painalluksella!
Mielipiteitä saa jakaa, mm. onko muutokset hyviä, mitä muuta toivoisitte tai mikä kaipaisi parannusta!
Suunnitelmia.
Luen Linnunradan käsikirja liftareille -sarjan viimeistä kirjaa, ja koska muutkin sen kollegat ovat hujahtaneet niin nopeassa tahdissa läpi, uskoisin tämänkin olevan pian luettu. Aikomuksenani on kirjoittaa koko sarjasta arvostelu, jonka saan toivottavasti ennen joulukuuta valmiiksi.
Tällä hetkellä työn alla on Perillinen -sarjan kolme ensimmäistä teosta, eli Eragon & co. Toistaiseksi en osaa arvioida, kuinka kauan tämän kanssa menee.
Seuraavaksi ajattelin lukea Astrid Lindgrenin Eemelin metkut, johon on koottu yksien kansien väliin useampi Eemeli-tarina. Lisäksi kutkuttaisi lukaista Muumi-tarinoita. Voisikohan nämäkin laskea yksiksi kirjoiksi? Hieman omaatuntoa pistelisi, koska nehän ovat niin ohuita, mutta toisaalta ne on julkaistu yksittäisteoksinakin. Ehkä tämä olisi ihan oikeutettu ajattelutapa, veihän minulta niin paljon lukuaikaa pääsykokeet, joista en saanut kuin yhden kirjan sisällytettyä sataseen. Silti se tuntuisi tietyllä tavalla huijaamiselta.
Blogia koskevia muutoksia.
Kirjan kuvaa klikkaamalla pääsee nykyisin ko. kirjasta kertovalle sivulle, joka useimmiten on Wikipedia. Sieltä saa nopsasti katsottua pienen informaatiopläjäyksen niin kirjasta kuin kirjailijastakin, ja juonipaljastuksista on varoitettu selkeästi. Mikäli suomenkielinen Wikipedia ei kirjaa tunne, linkitän joko englanninkieliseen Wikipediaan tai etsin toisen vastaavan sivun. Jos kävisi niin hassusti, ettei mikään sivu suostuisi olemaa antispoilaava, jätän linkittämisen kokonaan.
Tiivistetysti: Klikkaa kuvaa, jos tahdot tietää lisää kirjasta. Et tule spoilaantumaan, ellet lue "sisältää juonipaljastuksia" -kappaletta sivulla.
Lisäsin Ilmianna itsesi -kohdan, joka useimmissa blogeissa esiintyy nimellä Toiminnot. Nyt lukijoilla on hieno mahdollisuus todistaa olemassaolonsa yhdellä napin painalluksella!
Mielipiteitä saa jakaa, mm. onko muutokset hyviä, mitä muuta toivoisitte tai mikä kaipaisi parannusta!
torstai 25. lokakuuta 2012
Arvostelu - Best-loved stories by Hans Christian Andersen
Tanskalainen Hans Christian Andersen on kirjoittanut monia satuja, joista Pienen merenneidon ja Ruman ankanpoikasen tuntenevat kaikki. Andersen ei ole syyttä maailmankuulu - hänen satunsa ovat suloisia, karuja, opettavaisia ja pohdiskelevia, vieläpä yhtä aikaa.
Kokoelman johdannossa kerrotaan, että Andersen kirjoitti usein itsensä mukaan satuihin. Lukiessani kiinnitin huomiota tähän, ja toden totta - melkeinpä joka sadussa oli filosofi, köyhä opiskelija tai muu mitäänsanomaton sivustaseuraaja. Vaikuttivatkohan näiden hahmojen valintaan Andersenin omat käsitykset itsestään?
Minua Andersenin saduissa lumoaa niiden surumielisyys. Kaikki sadut eivät pääty onnelliseen loppuelämään, vaikka pahimmat ongelmat saattavatkin ratketa. Näin ollen Andersenin saduissa on tietynlaista realismia: eihän todellisuudessakaan ole ruusuisia loppuja.
Best-loved stories by Hans Christian Andersen sisälsi monia kauniita satuja, joista kaikista riittäisi sanottavaa. Kuitenkin tyydyn tällä eraa pohdiskelemaan tarkemmin vain kokoelman suosikeikseni valikoituneita tarinoita.
HUOM! Kursiivilla kirjoitetussa tekstissä on sadun pääjuoni alusta loppuun, joten skippaa se, jos et tahdo spoilaantua. Omasta mielestäni sadut vain paranevat useammin kuultuina, minkä tähden poikkean normaalista, vähemmän spoilaavasta tyylistäni.
Ensimmäinen lempisaduistani on The Nightingale.
Eräänä päivänä Kiinan keisari saa kuulla, että turistit ja alamaiset muistavat maan parhaiten mysteerisestä satakielestä ja hänen lumoavasta laulustaan. Keisari ei ole tiennyt tällaisesta mestarilaulajasta mitään, joten hän vaatii yhtä tietämätöntä hoviväkeään etsimään tämän.
Kun satakieli löytyy, hän suostuu ilomielin laulamaan keisarille ja tämän hoville. Kaikki ihastuvat ikihyväksi, jopa niin paljon, että itse Japanin keisari antaa tehdä linnusta mekaanisen version ja lähettää sen Kiinaan kollegalleen. (Minulle jäi epäselväksi, miksi keisari koki tarpeelliseksi lähettää robottilinnun sellaiselle, jolla on alkuperäinen versio.)
Mekaaninen laulaja korvaa nopeasti elävän satakielen, kykeneehän se toistamaan kappaleensa koska tahansa ja tismalleen samanlaisena, ja kaiken lisäksi se on vielä koristeltu jalokivin. Hoviväen hyräillessä robotin luritelmaa satakieli painuu unohduksiin.
Kun keisari lopulta makaa kuolinvuoteellaan, hän näkee ympärillään kaikki hyvät ja pahat tekonsa itse Kuoleman istuessa hänen rintansa päällä. Keisari on kauhuissaan näyistään, ja toivoo hartaasti kuulevansa satakielen laulun, joka karkottaisi ilkkuvat muistot. Robottilintu on kuitenkin rikki, ja hoviväen kaavaillessa jo seuraavaa hallitsijaa keisari jää yksin. Silloin, keskelle kaikkea epätoivoa, lennähtää ikkunasta satakieli, joka parantaa keisarin laulullaan.
Sadun teemoina ovat anteeksianto ja ulkonäön merkitsemättömyys. Keisarilla on komea palatsi, upea puutarha ja suuri joukko hoviväkeä, mutta kun hänen oma ulkoinen kauneutensa rapistuu, hänet hylätään kuolemaan yksin. Kaikista keisarin tutuista hänen luokseen palaa vain satakieli, sangen mitäänsanomattoman näköinen lintu, jonka keisari on vuosia aiemmin häätänyt palatsista.
Samoin sisimmän tärkeyttä korostaa satakieli itsessään: hän kohoaa ulkonäöstään huolimatta hyvinkin arvostetuksi keskellä prameilevaa hovia, koska hän osaa laulaa. Hän ei myöskään loukkaannu, vaikka hänet syrjäytetäänkin, vaan on valmis antamaan sekä keisarille että mekaaniselle versiolleen anteeksi.
Satakielen vastakohtana on robottilintu. Se on ulkonäöltään häikäisevä, mutta kuten eräs köyhä kalastaja toteaa tarinassa, "there's something missing" - jotain puuttuu. Robotin laulu on kaunista ja luomoavaa, mutta se ei kykene kuin yhteen kappaleeseen.
Tässä sadussa minut lumoaa sen henkilöhahmot. Hovin elämä on kertakaikkisen hauskaa luettavaa: satakielestä tulee uskomattoman suosittu, ja näin ollen titteleitä jaellaan satakielen löytämisestä, tervehdykset kuitataan sanomalla "night" ja vastaamalla "gale" ja innostuupa yksi kirjoittamaan satakielestä paksuja kirjoja, jotka kaikki sitten esittävät lukeneensa ja ymmärtäneensä. Satakieli taas on lempeä ja ystävällinen myös niille, jotka eivät ole samanlaisia hänelle. Kaiken tämän keskipisteessä on vielä keisari, jonka henkinen kehitys on itseasiassa suloista.
Toinen suosikkini on The Shadow.
Eräänä yönä filosofi herää ja huomaa, että naapurin parvekkeelta kajastavassa valossa seisoo nainen. Kun filosofi nousee ylös ja yrittää nähdä paremmin, sekä nainen että valo katoavat. Ainoastaan kaunis musiikki kantautuu ulos vastapäisestä talosta.
Näky jää vaivaamaan filosofia, mutta kukaan ei osaa kertoa, kuka talossa asuu. Lopulta tuskastuneena filosofi ajattelee, että hänen varjonsa lienee ainut, joka voi livahtaa naapuriin. Sitten filosofi perääntyy huoneeseensa ja katsoo, miten hänen varjonsa näyttää pujahtavan vastakkaisella parvekkeella sisälle, kun hän itse sulkee oman ovensa. Kun filosofi seuraavana päivänä kävelee auringonvalossa, varjoa ei filosofin yllätykseksi näykään.
Monen vuoden kuluttua filosofi kuulee oveltaan koputuksen, kun hänen vanha varjonsa palaa takaisin. Se kertoo seikkailuistaan, kaikesta oppimastaan ja siitä, miten onnistui rikastumaan vuosien varrella. Kun Varjo pyytää filosofia kylpylään kansaan vanhojen aikojen muistoksi, tämä ei tohdi kieltäytyä.
Kylpylässä Varjo tapaa prinsessan, joka ihmettelee, miksei Varjosta lankea varjoa. Silloin Varjo viittaa filosofiin ja väittää tätä varjokseen. Prinsessa ja Varjo rakastuvat ja menevät kihloihin.
Varjo kertoo kihlauksesta filosofille ja selittää, että tämä voisi tulla asumaan palatsiin myös; ainoina ehtoina on, että filosofin pitäisi sallia muiden kutsuvan häntä varjoksi ja suostua makaamaan Varjon jaloissa kuin kunnon varjo kerran vuodessa, kun tämä itse istuisi auringossa. Filosofi pöyristyy huomatessaan heidän paikkojensa vaihtuvan, ja kieltäytyy ehdottomasti. Hän syyttää Varjon huijanneen prinsessaa, ja että hän kertoisi tälle nyt totuuden. Varjo ei sitä salli, vaan kutsuu vartijat ja mestauttaa entisen isäntänsä. Seuraavana aamuna hän menee naimisiin prinsessan kanssa ja elää kuin aito mies.
The Shadow'sta tulee mieleen ensimmäisenä sananlasku "on kuin varjo entisestään". Sadussa käy juuri näin: pikkuhiljaa Varjon ja filosofin paikat vaihtuvat, kunnes lopulta filosofista ei jää jäljelle kuin Varjo. Vaihdoksen, ja sitä käyttä filosofin kuoleman, syynä on pohjimmiltaan filosofi itse. Hän toivoo saavansa tietää lisää naapuristaan, joten lähettää varjonsa tutkimaan asiaa miettimättä seurauksia. Vaikka tällainen on sangen epätodennäköistä todellisuudessa, sen voi yleistää helposti kaikkeen harkitsemattomaan toimintaan.
Päätöksiä ei saisi tehdä ilman, että pohtii tekojensa seurauksia. Niin, ja naapuria ei saa vakoilla.
Toisaalta satu varoittaa myös oman itsensä kadottamisesta. Varjo on ikään kuin roolihahmo, johon turvaudutaan vieraiden keskuudessa, kun oma minä ei tunnu riittävän. Jos tällaista näytelmää pitää yllä liian usein tai kauan, pikkuhiljaa saattaa unohtaa, millainen oli alunperin - eikä paluu omana itsenä olemiseen onnistukaan.
Juoni on näin tarkemmin mietittynä melkeinpä karmiva. Kenties juuri se kiehtookin minua sadussa: yleensä niissä on onnellinen loppu ja pelastava prinssi, kun taas tässä käykin päinvastoin. Opetuskaan ei ole usein toistetusta sarjasta, kuten varo vieraita setiä äläkä poistu tieltä mummolaan mennessä. Silti sen tärkeys ei ole yhtään vähäisempi - on hyvä muistaa oman kehonsa lisäksi myös mieli, ja pitää molemmista yhtälailla huolta.
Hieman harmittaa, ettei sadusta selviä, kasvattiko Varjo koskaan omaa varjoa, ja mitä olisi käynyt, jos filosofi olisi suostunut Varjon varjoksi. Olisiko hän pikkuhiljaa hiipunut yhä huomaamattomammaksi, kunnes hän ei olisi enää voinut liikkua ilman Varjoa?
Vielä lopuksi minun on kehuttava kokoelmaa kokonaisuutena. Sadut sopivat mielestäni kaikille: jokainen löytää niistä varmasti pohdittavaa, eivätkä satujen teemat vanhene, vaikka kirjoittamisesta on kulunut jo vuosia. Huonona puolena on mainittava, ettei kokoelmaa ole taidettu suomentaa. Tästä huolimatta suosittelen ihan kaikkia etsimään tämän kokoelman, vaikka kokisi englannin taitonsa riittämättömäksi, sillä teksti on suhteellisen helppoa.
Ymmärtämistä auttavat myös aivan uskomattoman kauniit kuvat! Kunkin sadun yhteydessä on juoneen sopiva, yksityiskohtainen kuva. Tämän lisäksi joka sivun reuna on koristeltu kultauksin, erilaisin geometrisin kuvioin ja ihanin värein. Yhdessä näistä muodostuu hyvinkin satukirjamainen kokonaisuus, joka saa toivomaan, että pitäisi paperikansien sijaan kädessään paksua, tummakantista vanhaa kirjaa.
Kuvituksen tyylistä voi saada esimakua jo kannesta, johon on lainattu The Wild Swan -sadun kuva. Ikävä kyllä kultaukset eivät pääse loistavaan oikeuteensa valokuvassa, vaan ovat näemmä muuttaneet sävyään ruskehtavaksi.
Kokoelman johdannossa kerrotaan, että Andersen kirjoitti usein itsensä mukaan satuihin. Lukiessani kiinnitin huomiota tähän, ja toden totta - melkeinpä joka sadussa oli filosofi, köyhä opiskelija tai muu mitäänsanomaton sivustaseuraaja. Vaikuttivatkohan näiden hahmojen valintaan Andersenin omat käsitykset itsestään?
Minua Andersenin saduissa lumoaa niiden surumielisyys. Kaikki sadut eivät pääty onnelliseen loppuelämään, vaikka pahimmat ongelmat saattavatkin ratketa. Näin ollen Andersenin saduissa on tietynlaista realismia: eihän todellisuudessakaan ole ruusuisia loppuja.
Best-loved stories by Hans Christian Andersen sisälsi monia kauniita satuja, joista kaikista riittäisi sanottavaa. Kuitenkin tyydyn tällä eraa pohdiskelemaan tarkemmin vain kokoelman suosikeikseni valikoituneita tarinoita.
HUOM! Kursiivilla kirjoitetussa tekstissä on sadun pääjuoni alusta loppuun, joten skippaa se, jos et tahdo spoilaantua. Omasta mielestäni sadut vain paranevat useammin kuultuina, minkä tähden poikkean normaalista, vähemmän spoilaavasta tyylistäni.
Ensimmäinen lempisaduistani on The Nightingale.
Eräänä päivänä Kiinan keisari saa kuulla, että turistit ja alamaiset muistavat maan parhaiten mysteerisestä satakielestä ja hänen lumoavasta laulustaan. Keisari ei ole tiennyt tällaisesta mestarilaulajasta mitään, joten hän vaatii yhtä tietämätöntä hoviväkeään etsimään tämän.
Kun satakieli löytyy, hän suostuu ilomielin laulamaan keisarille ja tämän hoville. Kaikki ihastuvat ikihyväksi, jopa niin paljon, että itse Japanin keisari antaa tehdä linnusta mekaanisen version ja lähettää sen Kiinaan kollegalleen. (Minulle jäi epäselväksi, miksi keisari koki tarpeelliseksi lähettää robottilinnun sellaiselle, jolla on alkuperäinen versio.)
Mekaaninen laulaja korvaa nopeasti elävän satakielen, kykeneehän se toistamaan kappaleensa koska tahansa ja tismalleen samanlaisena, ja kaiken lisäksi se on vielä koristeltu jalokivin. Hoviväen hyräillessä robotin luritelmaa satakieli painuu unohduksiin.
Kun keisari lopulta makaa kuolinvuoteellaan, hän näkee ympärillään kaikki hyvät ja pahat tekonsa itse Kuoleman istuessa hänen rintansa päällä. Keisari on kauhuissaan näyistään, ja toivoo hartaasti kuulevansa satakielen laulun, joka karkottaisi ilkkuvat muistot. Robottilintu on kuitenkin rikki, ja hoviväen kaavaillessa jo seuraavaa hallitsijaa keisari jää yksin. Silloin, keskelle kaikkea epätoivoa, lennähtää ikkunasta satakieli, joka parantaa keisarin laulullaan.
Sadun teemoina ovat anteeksianto ja ulkonäön merkitsemättömyys. Keisarilla on komea palatsi, upea puutarha ja suuri joukko hoviväkeä, mutta kun hänen oma ulkoinen kauneutensa rapistuu, hänet hylätään kuolemaan yksin. Kaikista keisarin tutuista hänen luokseen palaa vain satakieli, sangen mitäänsanomattoman näköinen lintu, jonka keisari on vuosia aiemmin häätänyt palatsista.
Samoin sisimmän tärkeyttä korostaa satakieli itsessään: hän kohoaa ulkonäöstään huolimatta hyvinkin arvostetuksi keskellä prameilevaa hovia, koska hän osaa laulaa. Hän ei myöskään loukkaannu, vaikka hänet syrjäytetäänkin, vaan on valmis antamaan sekä keisarille että mekaaniselle versiolleen anteeksi.
Satakielen vastakohtana on robottilintu. Se on ulkonäöltään häikäisevä, mutta kuten eräs köyhä kalastaja toteaa tarinassa, "there's something missing" - jotain puuttuu. Robotin laulu on kaunista ja luomoavaa, mutta se ei kykene kuin yhteen kappaleeseen.
Tässä sadussa minut lumoaa sen henkilöhahmot. Hovin elämä on kertakaikkisen hauskaa luettavaa: satakielestä tulee uskomattoman suosittu, ja näin ollen titteleitä jaellaan satakielen löytämisestä, tervehdykset kuitataan sanomalla "night" ja vastaamalla "gale" ja innostuupa yksi kirjoittamaan satakielestä paksuja kirjoja, jotka kaikki sitten esittävät lukeneensa ja ymmärtäneensä. Satakieli taas on lempeä ja ystävällinen myös niille, jotka eivät ole samanlaisia hänelle. Kaiken tämän keskipisteessä on vielä keisari, jonka henkinen kehitys on itseasiassa suloista.
Toinen suosikkini on The Shadow.
Eräänä yönä filosofi herää ja huomaa, että naapurin parvekkeelta kajastavassa valossa seisoo nainen. Kun filosofi nousee ylös ja yrittää nähdä paremmin, sekä nainen että valo katoavat. Ainoastaan kaunis musiikki kantautuu ulos vastapäisestä talosta.
Näky jää vaivaamaan filosofia, mutta kukaan ei osaa kertoa, kuka talossa asuu. Lopulta tuskastuneena filosofi ajattelee, että hänen varjonsa lienee ainut, joka voi livahtaa naapuriin. Sitten filosofi perääntyy huoneeseensa ja katsoo, miten hänen varjonsa näyttää pujahtavan vastakkaisella parvekkeella sisälle, kun hän itse sulkee oman ovensa. Kun filosofi seuraavana päivänä kävelee auringonvalossa, varjoa ei filosofin yllätykseksi näykään.
Monen vuoden kuluttua filosofi kuulee oveltaan koputuksen, kun hänen vanha varjonsa palaa takaisin. Se kertoo seikkailuistaan, kaikesta oppimastaan ja siitä, miten onnistui rikastumaan vuosien varrella. Kun Varjo pyytää filosofia kylpylään kansaan vanhojen aikojen muistoksi, tämä ei tohdi kieltäytyä.
Kylpylässä Varjo tapaa prinsessan, joka ihmettelee, miksei Varjosta lankea varjoa. Silloin Varjo viittaa filosofiin ja väittää tätä varjokseen. Prinsessa ja Varjo rakastuvat ja menevät kihloihin.
Varjo kertoo kihlauksesta filosofille ja selittää, että tämä voisi tulla asumaan palatsiin myös; ainoina ehtoina on, että filosofin pitäisi sallia muiden kutsuvan häntä varjoksi ja suostua makaamaan Varjon jaloissa kuin kunnon varjo kerran vuodessa, kun tämä itse istuisi auringossa. Filosofi pöyristyy huomatessaan heidän paikkojensa vaihtuvan, ja kieltäytyy ehdottomasti. Hän syyttää Varjon huijanneen prinsessaa, ja että hän kertoisi tälle nyt totuuden. Varjo ei sitä salli, vaan kutsuu vartijat ja mestauttaa entisen isäntänsä. Seuraavana aamuna hän menee naimisiin prinsessan kanssa ja elää kuin aito mies.
The Shadow'sta tulee mieleen ensimmäisenä sananlasku "on kuin varjo entisestään". Sadussa käy juuri näin: pikkuhiljaa Varjon ja filosofin paikat vaihtuvat, kunnes lopulta filosofista ei jää jäljelle kuin Varjo. Vaihdoksen, ja sitä käyttä filosofin kuoleman, syynä on pohjimmiltaan filosofi itse. Hän toivoo saavansa tietää lisää naapuristaan, joten lähettää varjonsa tutkimaan asiaa miettimättä seurauksia. Vaikka tällainen on sangen epätodennäköistä todellisuudessa, sen voi yleistää helposti kaikkeen harkitsemattomaan toimintaan.
Päätöksiä ei saisi tehdä ilman, että pohtii tekojensa seurauksia. Niin, ja naapuria ei saa vakoilla.
Toisaalta satu varoittaa myös oman itsensä kadottamisesta. Varjo on ikään kuin roolihahmo, johon turvaudutaan vieraiden keskuudessa, kun oma minä ei tunnu riittävän. Jos tällaista näytelmää pitää yllä liian usein tai kauan, pikkuhiljaa saattaa unohtaa, millainen oli alunperin - eikä paluu omana itsenä olemiseen onnistukaan.
Juoni on näin tarkemmin mietittynä melkeinpä karmiva. Kenties juuri se kiehtookin minua sadussa: yleensä niissä on onnellinen loppu ja pelastava prinssi, kun taas tässä käykin päinvastoin. Opetuskaan ei ole usein toistetusta sarjasta, kuten varo vieraita setiä äläkä poistu tieltä mummolaan mennessä. Silti sen tärkeys ei ole yhtään vähäisempi - on hyvä muistaa oman kehonsa lisäksi myös mieli, ja pitää molemmista yhtälailla huolta.
Hieman harmittaa, ettei sadusta selviä, kasvattiko Varjo koskaan omaa varjoa, ja mitä olisi käynyt, jos filosofi olisi suostunut Varjon varjoksi. Olisiko hän pikkuhiljaa hiipunut yhä huomaamattomammaksi, kunnes hän ei olisi enää voinut liikkua ilman Varjoa?
Vielä lopuksi minun on kehuttava kokoelmaa kokonaisuutena. Sadut sopivat mielestäni kaikille: jokainen löytää niistä varmasti pohdittavaa, eivätkä satujen teemat vanhene, vaikka kirjoittamisesta on kulunut jo vuosia. Huonona puolena on mainittava, ettei kokoelmaa ole taidettu suomentaa. Tästä huolimatta suosittelen ihan kaikkia etsimään tämän kokoelman, vaikka kokisi englannin taitonsa riittämättömäksi, sillä teksti on suhteellisen helppoa.
Ymmärtämistä auttavat myös aivan uskomattoman kauniit kuvat! Kunkin sadun yhteydessä on juoneen sopiva, yksityiskohtainen kuva. Tämän lisäksi joka sivun reuna on koristeltu kultauksin, erilaisin geometrisin kuvioin ja ihanin värein. Yhdessä näistä muodostuu hyvinkin satukirjamainen kokonaisuus, joka saa toivomaan, että pitäisi paperikansien sijaan kädessään paksua, tummakantista vanhaa kirjaa.
Kuvituksen tyylistä voi saada esimakua jo kannesta, johon on lainattu The Wild Swan -sadun kuva. Ikävä kyllä kultaukset eivät pääse loistavaan oikeuteensa valokuvassa, vaan ovat näemmä muuttaneet sävyään ruskehtavaksi.
sunnuntai 14. lokakuuta 2012
Tilannepäivitys
Apua apua ihanaa sain Brisingrin luettua! ♥ Kirjoitan sen arvostelun joskus lähitulevaisuudessa, kunhan ensin saan valmiiksi H.C. Andersenin satujen pohdinnat.
Näin ollen ainoa keskeneräinen kirja on Maailmanlopun ravintola. Harmittaa vähän, koska en pidä tuosta kannesta yhtään - sitä ei saa pois vielä pitkään aikana, kun mokoma kätkee sisälleen kolme lukematonta kirjaa lisää.
Nyt jonkin aikaa on poltellut Muumitarinat ja Eemelin metkut, joista molemmista olisi ihan omassa hyllyssä kirja. Tekisi kovin mieli lukea niitä, mutta kenties on parempi kahlata ensin Linnunradan sarja läpi ja palauttaa se kirjastoon.
Näin ollen ainoa keskeneräinen kirja on Maailmanlopun ravintola. Harmittaa vähän, koska en pidä tuosta kannesta yhtään - sitä ei saa pois vielä pitkään aikana, kun mokoma kätkee sisälleen kolme lukematonta kirjaa lisää.
Nyt jonkin aikaa on poltellut Muumitarinat ja Eemelin metkut, joista molemmista olisi ihan omassa hyllyssä kirja. Tekisi kovin mieli lukea niitä, mutta kenties on parempi kahlata ensin Linnunradan sarja läpi ja palauttaa se kirjastoon.
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Ikuisuusprojekti
Tulin kipeäksi eikä ole erityisemmin tekemistä, joten päivittelen blogia. Tosin ei ole päivitettävää, mutta mitäs pienistä.
Ennen tätä vuotta en ole oikeastaan koskaan lukenut useampaa kuin yhtä kirjaa yhtä aikaa. Olen pitänyt sitä vähintäänkin sekavana toimintatapana ja ihmettellyt, miten juonikuvioissa voisi pysyä kärryillä. Nyt olen sitten huomaamattani alkanut harrastaa samaa.
Tällä hetkellä on kesken oikein kolme kirjaa, joista tosin yksi on muita huomattavasti kevyempi niin sisällöllisesti kuin kirjaimellisestikin. Jokainen tuntuu silti ikuisuusprojektilta, kukin tavallaan.
Brisingr, huh. Taisin jo aiemmin valittaa, että se kirja on tiiliskivi. Se painaa varmasti kilon, siinä on hirveästi sivuja eikä missään ole höttöisiä kohtia, jotka voisi lukaista läpi vähemmällä paneutumisella niin, että yhtäkkiä olisikin hurahtanut sata sivua ohi. Joku voisi pitää kaikkia näitä kohtia hyvinä merkkeinä, mutta ei ne ole. Ei todellakaan. Tuntuu, että mitään ei tapahdu eikä sivuja siirry oikealta vasemmalle vaikka niitä kääntelisi kuinka. Tekisi mieli loikata muutaman kymmenen sivun ohi, että päästäisiin oikeasti vähän jännempiin kohtiin, mutta se taas ei sopisi haasteen ideaan. (Sinänsä huvittavaa murehtia haastetta, jonka toteutuminen näyttää epätodennäköiseltä. Luulisi, että tässä vaiheessa olisi se ja sama, hörppäänkö muutaman sivun ohi. Toisaalta en ole aiemminkaan jättänyt lukematta sivuja kirjoista. Se tuntuisi huijaamiselta! :D)
Kenties suurin syy Brisingrin puumaisuuteen on sen jännityksen puute. Taistelukohtauksia on mukava lukea, koska silloin tuntuu, että tarina elää kerrankin. Sitten palataan takaisin päähenkilön arkielämään, joka on juuri niin hohdokasta kuin oikeittenkin ihmisten arkielämä. Olen nyt menossa muutaman sivun yli puolenvälin, minkä kunniaksi voisi melkein nimetä jo oman muistopäivänsä. Ehkä tein virheen, kun luin kolme Perillinen-sarjan osaa peräkanaa. Olen lukenut jokaisen kirjan aina vain edellistä hitaammin. Suoraan sanottuna olen aika puutunut koko tarinaan.
Maailmanlopun ravintola taas on jatkoa Linnunradan käsikirja liftareille. En ole oikein ikinä ollut innostunut scifistä (terveisin DW-fani, joka luki aiemmin Kvanttivarkaan), mutta tunsin jonkinlaiseksi velvollisuudekseni lukea Linnunrata-sarjan. Olen nähnyt elokuvan kahdesti tai kolmesti, kuullut ylistyksiä ja nähnyt viittauksia sarjasta siellä sun täällä, ja mikä tärkeintä, syntynyt pyyhepäivänä. Ajattelin, että tämän on pakko olla hauskaa luettavaa.
No, ei ollut. En tiedä, pitäisikö syyttää suomentajaa, mutta jotenkin huumori tuntuu teennäiseltä ja pakotetulta. Toisinaan se onnistuu huvittamaan, mutta sitten sitä tuleekin taas liikaa ja loppufiilikseksi jää paljonpuhuva "äh".
Tätä on kuitenkin paljon helpompi ja nopeampi lukea kuin Brisingriä. Harmi kyllä olen ottanut Brisingrin päätavoitteekseni, jonka loppuunlukemisen eteen näen vaivaa eniten, joten Maailmanlopun ravintola saa lorvia kirjahyllyssä.
Ehkä minun olisi pitänyt lukea enemmän scifiä, jotta kykenisin ymmärtämään Linnunrata-sarjan hauskuuden. Tämänhän pitäisi olla jonkinlainen parodia, mutta toistaiseksi homma tuntuu vain päättömältä kohellukselta. En sanoisi, että sarja on silti huono. Oikeastaan en ymmärrä, miksi tästä tuli niin suosittu. Kaiketi tällaista tarvittiin scifi-puolellekin.
Eniten tässä masentaa, etten ole ehtinyt lukea kuin yhden kirjan viidestä. Minulla on jo yksi massiivinen urakka läpikahlattavana, joten ei oikein innosta ajatella, että odottamassa olisi toinen lisää.
Sitten on vielä Best-loved stories by Hans Christian Andersen, eli Andersenin satuja. Tämä on minun välttelykirjani, johon tartun, kun pitäisi lukea Brisingriä. Best-loved stories vain on täydellinen vastapaino noille kahdelle muulle kirjalle! Sen sadut ovat lyhyitä, jolloin yhden lukeminen käy nopeasti, mikä taas innostaa lukemaan vielä seuraavankin. Lisäksi satumuoto tuo mukavaa vaihtelua fantasiaan ja scifiin.
En taida sanoa tästä muuta, koska enää on vain muutama satu jäljellä, ennen kuin pääsen tekemään arvostelun.
Ennen tätä vuotta en ole oikeastaan koskaan lukenut useampaa kuin yhtä kirjaa yhtä aikaa. Olen pitänyt sitä vähintäänkin sekavana toimintatapana ja ihmettellyt, miten juonikuvioissa voisi pysyä kärryillä. Nyt olen sitten huomaamattani alkanut harrastaa samaa.
Tällä hetkellä on kesken oikein kolme kirjaa, joista tosin yksi on muita huomattavasti kevyempi niin sisällöllisesti kuin kirjaimellisestikin. Jokainen tuntuu silti ikuisuusprojektilta, kukin tavallaan.
Brisingr, huh. Taisin jo aiemmin valittaa, että se kirja on tiiliskivi. Se painaa varmasti kilon, siinä on hirveästi sivuja eikä missään ole höttöisiä kohtia, jotka voisi lukaista läpi vähemmällä paneutumisella niin, että yhtäkkiä olisikin hurahtanut sata sivua ohi. Joku voisi pitää kaikkia näitä kohtia hyvinä merkkeinä, mutta ei ne ole. Ei todellakaan. Tuntuu, että mitään ei tapahdu eikä sivuja siirry oikealta vasemmalle vaikka niitä kääntelisi kuinka. Tekisi mieli loikata muutaman kymmenen sivun ohi, että päästäisiin oikeasti vähän jännempiin kohtiin, mutta se taas ei sopisi haasteen ideaan. (Sinänsä huvittavaa murehtia haastetta, jonka toteutuminen näyttää epätodennäköiseltä. Luulisi, että tässä vaiheessa olisi se ja sama, hörppäänkö muutaman sivun ohi. Toisaalta en ole aiemminkaan jättänyt lukematta sivuja kirjoista. Se tuntuisi huijaamiselta! :D)
Kenties suurin syy Brisingrin puumaisuuteen on sen jännityksen puute. Taistelukohtauksia on mukava lukea, koska silloin tuntuu, että tarina elää kerrankin. Sitten palataan takaisin päähenkilön arkielämään, joka on juuri niin hohdokasta kuin oikeittenkin ihmisten arkielämä. Olen nyt menossa muutaman sivun yli puolenvälin, minkä kunniaksi voisi melkein nimetä jo oman muistopäivänsä. Ehkä tein virheen, kun luin kolme Perillinen-sarjan osaa peräkanaa. Olen lukenut jokaisen kirjan aina vain edellistä hitaammin. Suoraan sanottuna olen aika puutunut koko tarinaan.
Maailmanlopun ravintola taas on jatkoa Linnunradan käsikirja liftareille. En ole oikein ikinä ollut innostunut scifistä (terveisin DW-fani, joka luki aiemmin Kvanttivarkaan), mutta tunsin jonkinlaiseksi velvollisuudekseni lukea Linnunrata-sarjan. Olen nähnyt elokuvan kahdesti tai kolmesti, kuullut ylistyksiä ja nähnyt viittauksia sarjasta siellä sun täällä, ja mikä tärkeintä, syntynyt pyyhepäivänä. Ajattelin, että tämän on pakko olla hauskaa luettavaa.
No, ei ollut. En tiedä, pitäisikö syyttää suomentajaa, mutta jotenkin huumori tuntuu teennäiseltä ja pakotetulta. Toisinaan se onnistuu huvittamaan, mutta sitten sitä tuleekin taas liikaa ja loppufiilikseksi jää paljonpuhuva "äh".
Tätä on kuitenkin paljon helpompi ja nopeampi lukea kuin Brisingriä. Harmi kyllä olen ottanut Brisingrin päätavoitteekseni, jonka loppuunlukemisen eteen näen vaivaa eniten, joten Maailmanlopun ravintola saa lorvia kirjahyllyssä.
Ehkä minun olisi pitänyt lukea enemmän scifiä, jotta kykenisin ymmärtämään Linnunrata-sarjan hauskuuden. Tämänhän pitäisi olla jonkinlainen parodia, mutta toistaiseksi homma tuntuu vain päättömältä kohellukselta. En sanoisi, että sarja on silti huono. Oikeastaan en ymmärrä, miksi tästä tuli niin suosittu. Kaiketi tällaista tarvittiin scifi-puolellekin.
Eniten tässä masentaa, etten ole ehtinyt lukea kuin yhden kirjan viidestä. Minulla on jo yksi massiivinen urakka läpikahlattavana, joten ei oikein innosta ajatella, että odottamassa olisi toinen lisää.
Sitten on vielä Best-loved stories by Hans Christian Andersen, eli Andersenin satuja. Tämä on minun välttelykirjani, johon tartun, kun pitäisi lukea Brisingriä. Best-loved stories vain on täydellinen vastapaino noille kahdelle muulle kirjalle! Sen sadut ovat lyhyitä, jolloin yhden lukeminen käy nopeasti, mikä taas innostaa lukemaan vielä seuraavankin. Lisäksi satumuoto tuo mukavaa vaihtelua fantasiaan ja scifiin.
En taida sanoa tästä muuta, koska enää on vain muutama satu jäljellä, ennen kuin pääsen tekemään arvostelun.
torstai 13. syyskuuta 2012
Kaksikymmentäviisi sadasosaa takana!
Jee, nyt on 1/4 tavoitteesta luettuna! Jäljellä on kivasti rapiat 3 kuukautta aikaa lukea loput 3/4, eli siis joka kuukausi oisi edessä sama määrä mitä tähän mennessä on saavutettu. Mikäs tässä!
Tällä hetkellä luen Brisingriä, mikä on suoraansanottuna puuduttava kirja. Tykkään kyllä siitä, olen lukenut sarjan aiemmat osat ja näin, mutta äh. Jokin ei nyt vain natsaa. Onko kirja niin pitkä? Toisaalta lukaisin kerran Feeniksin killan 1050 sivuineen kahdessa päivässä. En siis oikeasti tiedä, mistä nyt kiikastaa. Jotenkin tapahtumat eivät vain luista, kaikkea odotellaan ja junnataan vähemmän hohdokkaissa asioissa. Ehkä paras sana kuvaamaan tätä kirjaa on realistinen. Ei siis sillä tavalla realistinen kuin vaikkapa Seitsemän veljestä, onhan tässä fantasiakirjasta puhe. Tarkoitan ennemminkin henkilöiden elämään pätevää realistisuutta. Kenenkään elämä ei ole yhtä seikkailusta toiseen juoksemista, eikä siten ole Brisingrinkään tyyppien. Kenties homman voisi pelastaa taidokkaalla kielenkäytöllä, mutta tiedä sitten onko vika kirjoittajan vai suomentajan, teksti ei ole niin hohdokasta mitä voisi. Ei, tämä ei vain ole sellainen kirja, jonka ahmisi yön aikana.
Ikuisuusprojektilta tuntuvan kirjan vuoksi olenkin sitten napannut toisen kirjan rinnalle. Tämä on omiaan auttamaan Brisingrissä etenemistä. Toisin sanoen olen yhä samalla sivulla kuin viikko sitten.
Joka tapauksessa, toisena kirjana vieressä kulkee Linnunradan käsikirja liftareille - maailman ainut viisiosainen trilogia. Tarkkasilmäisimmät lienevät huomanneen, että olenkin jo ensimmäisen osan lukenut. Päätin nämä laskea erillisiksi kirjoiksi, koska tosiaan kyseessä on sarja, jonka osat on julkaistu eri vuosina. Sitä paitsi haasteen toteutuminen näyttää niin hurjan helpolta, että taidan avittaa sitä vähän lisää. Periaatteessahan minulla on vain yksi kirja kädessä, mutta se sisältää viisi kirjaa, joten näillä mennään.
Voisin oikeastaan kirjoittaa arvostelun Linnunradan käsikirjasta liftareille. Katsotaan
Mainostan taas, että jos luettujen kirjojen joukosta bongaa jonkin kiehtovan nimen, minua voi pyytää kirjoittamaan siitä arvostelun. Tämä ei koske kirjaa-jonka-nimeä-en-muista.
Toki muunkinlainen kommentointi on sallittua.
lauantai 1. syyskuuta 2012
Arvostelu - Varjojen kaupungit -sarja
Varjojen kaupungit on Cassandra Claren fantasiakirjasarja, josta olen tähän mennessä lukenut kaksi ensimmäistä osaa: Luukaupungin ja Tuhkakaupungin.
Sarja kertoo Clary-nimisestä tytöstä, joka asustelee New Yorkissa. Ensimmäisessä kirjassa Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe. Hän saa selville, että kuuluu varjometsästäjäsukuun, ja siksi kykenee näkemään koko alamaailmaan: vampyyrit, velhot, ihmissudet, haltiat, muut varjometsästäjät ja rakennukset, jotka kaikki piilottelevat New Yorkin tavanomaisemman kuoren alla.
Kaikesta yliluonnollisesta huolimatta meno on suht rauhallista. Vampyyrit ja ihmissudet eivät liiemmälti pidä toisistaan, mutta se ei ole suurikaan ongelma. Todellisia pulmia aiheuttavat ties mistä ulottuvuudesta putkahtelevat, toinen toistaan irvokkaammat demonit, joiden listiminen on varjometsästäjien pääasiallinen tehtävä. Tämän lisäksi varjometsästäjät toimivat jonkinlaisina alamaailman poliiseina, mutta kuten sanottu, sillä rintamalla ei paljoa puuhaa ole.
Clary itse ei ole erityisen riemastunut tästä löydöksestä. Hän on siihen asti elänyt täysin normaalia elämää "maallikkona", eli ei-alamaailman väkeen kuuluvana. Sitten hän yhtäkkiä saa lisää perheenjäseniä ja tempautuu mukaan sodan partaalla tasapainoittelevaan maailmaan, joka on soluttautunut New Yorkiin kuin Viistokuja Lontooseen. Kun Clary vielä tajuaa, että hänen äitinsä - jonka pahis muuten kidnappaa - ja äidin läheinen ystävä Luke tietävät molemmat alamaailmasta, Clary ei enää ole varma, tunteeko hän kumpaakaan. Äiti on sekä valehdellut tytölleen päin naamaa että peukaloituttanut hänen muistiaan, ja Luke taas on kaikkea muuta kuin tavallinen kirjakaupanpitäjä. Ei ihme, että Clary tahtoisi elää maallikkona.
Parin yllättävän käänteen jälkeen Clary kuitenkin huomaa, ettei paluuta entiseen enää ole. Hän on joutunut tärkeään asemaan tässä pahis-hyvis-kamppailussa, eikä hän siksi voi vetäytyä pois tai pysytellä puolueettomana.
Kaikista demoneista ja muista örkeistä huolimatta kirjasarja tuntuu keskittyvän enemmänkin ihmissuhteisiin. Tiivistetysti: kaikki ovat ihastuneita johonkin sellaiseen, joka on ihastunut johonkuhun toiseen. Sitten pähkäillään ja tuskaillaan. Simon, Claryn paras ystävä, paljastaa rakastaneensa Clarya jo kauan. Clary haluaisi kovasti vastata pojan tunteisiin, mutta hänen puolestaan he ovat vain ystäviä. Clary itse on palavasti rakastunut veljeensä, josta ei ole aiemmin tiennyt mitään. No, ainakin veli on rakastunut Claryyn myös.
Veljeen on rakastunut veljen läheinen kaveri, johon taas on ihastunut kolmas tyyppi. Tuhkakaupungissa kuvioon astuu vielä Maia, joka ihastuu Simoniin. Tietenkään Simon ei tunne ystävyyttä syvempää Maiaa kohtaan. Tiedä sitten, onko newyorkilaisten elämä oikeasti noin mutkikasta, vai onko tämä vain alamaailman tapa.
Kun kirjan avaa, heti sisäkannessa komeilee teksti:
"-- Varjojen kaupungit -sarjan suurimpiin ihailijoihin lukeutuu Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer."
Meyerin sarja on minulle tuttu, ja olenkin jo mielipiteeni Houkutuksesta sanonut. Tämä yllättävä viittaus toiseen kirjailijaan jäikin mieleen, kun aloitin Luukaupungin lukemisen. Tiedä sitten, kuvittelinko vain, mutta kummasti alkoi löytyä yhtäläisyyksiä.
Molemmissa sarjoissa on vampyyreja, vieläpä vegetaristiversioina. Ihmissudet? Löytyy. Voittamaton viha ihmissudet vs vampyyrit? Löytyy. Tavallinen tyttö, joka rakastuu palavasti mahdottomaan kohteeseen? Löytyy. Kyseisen kohteen pianonsoittotaidot? Löytyy.
Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä olin havaitsevinani. Esimerkiksi Isabelle on kuin ilmetty Rosalie: kaunis, täydellinen ja päähenkilön inhoama. Tosin Clary pärjää paremmin Isabellen kanssa kuin Bella Rosalien. Houkutuksessa Rosalie suorastaan vihasi Bellaa, kun taas Varjojen kaupungeissa Clary on pelkästään kateellinen Isabellellle.
Nimetkin on jännän samat. Houkutuksessa on Isabella, VK:ssa Isabelle. Jacob - Jace. Alec (yksi Volturien joukosta) - Alec (varjometsästäjiä).
Lopulta piti ihan tarkistaa, kumpi on kirjansa ehtinyt julkaista ensin, Meyer vai Clare. Houkutus veti pitemmän korren. Tiedä sitten, onko Clare lukenut Houkutuksen ja napannut ideoita (ja tykkääkö Meyer Claren sarjasta juuri sen sisältämien Houkutus-yhtäläisyyksien vuoksi). Niin tai näin, itselleni jäi vaikutelma, että Claren kirjoissa on samoja piirteitä kuin Houkutuksessa, mutta pitemmälle ja hienovaraisemmiksi kehiteltyinä.
Nimiin palatakseni: en pidä Varjojen kaupunkien nimistä. Clary tuntuu kaikkein naurettavimmalta, kun kirjailijan sukunimi on Clare. Näin sivumennen sanoen saman tempun astetta paremmin on tehnyt Darren Shanista kertovien kirjojen kirjoittaja Darren O'Shaughnessy, kirjailijanimeltään - tadaa - Darren Shan.
Anteeksi vain, mutta maailmassa on miljoonia nimiä. Onhan se kiva, että omasta nimestään tykkää, mutta voisiko sen päähenkilön nimeksi laittaa jonkun muun. Vai haetaanko tässä nyt sellaista vaikutelmaa, kuin kirjailijana olisikin päähenkilö ja teos ikään kuin omaelämäkerta? Tämän puolesta ainakin puhuisi se, että Cassandra Clare on oikealta nimeltään Judith Rumelt. Kaikkia tällainen ei varmastikaan häiritse, mutta minua kyllä.
Pidän kyllä näin muuten näistä nimistä. Jace, Alec, Luke, Jocelyn, Clary, Maryse... Nättejä ovat. Sen sijaan varjometsästäjien kokonimet tuntuvat naurettavilta: Lucian Graymark, Isabelle Lightwood, Valentine Morgenstern. Clarynkin oikea nimi on Clarissa Fairchild. En tiedä, olenko ainoa, jolle näistä tulee mieleen ne ensimmäiset tarinat, joita kirjoiteltiin ala-asteen ja yläasteen aikoina, ja joiden henkilöt olivat nimiltään sen tapaisia kuin Elizabeth Isadora von Everbeauty. Varjometsästäjillä on kyllä oma maansa, Idris, joten heillä on taatusti myös oma kulttuurinsa ja omat nimensä. Ihmetyttää vain, miksi Saksan ja Ranskan välissä sijaitsevan maan asukkaat ottaisivat sukunimekseen englannin kielisiä sanoja. Vai ovatkohan nämä käännöksiä? Hieman enemmän olisi kirjailija voinut tätä selventää.
Kirjasarjassa on paljon hyvääkin. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, ja ahmaisinkin Tuhkakaupungin muutamassa päivässä. Olen myös positiivisesti yllättynyt, miten useasta sarjaan marssitetusta hahmosta huolimatta jokaisella on selkeästi oma persoonallisuutensa. Mikäli jotakuta jäi nyt kaihertamaan aiempi Houkutus-vertaus, niin ei huolta: Varjojen kaupunkien henkilöhahmot ovat pitkälle suunniteltuja, eikä missään vaiheessa tule fiilistä, että Clare olisi arvalla jaellut luonteenpiirteitä. Mikä parasta, pääsankaritar Clary ei ole yhtä voimaton ja sivussa kuin Bella.
Tekstin sujuvuus ja hienot henkilöhahmot yhdistyvät sievästi, kun näkökulma vaihtuu kertojalta toiselle. Otan nyt esimerkiksi Jacen ja Claryn, koska heitä voisi kuvata tarinan pääkertojiksi.
Vaikka henkilöt kävisivät samassa paikassa, he molemmat kuvailevat näkemänsä. Tämä on ihan luonnollista, koska tokihan Jace panee merkille yhtälailla ympäristönsä kuin Clarykin siitä huolimatta, että tyttö oli paikalla lukijan näkökulmasta ensinnä. Olisi outoa, jos kirjailija ei olisi antanut Jacenkin katsella ympärilleen, vaikka informaatio meneekin päällekkäin Claryn aiemmin kertoman kanssa. Kuitenkaan Jace ei toista Claryn sanomisia täydellisesti, vaan he painottavat hieman eri asioita. Tämäkin on ihailtavan luonnollista, sillä persoona vaikuttaa pitkälti siihen, mitä painaa mieleensä.
Hahmojen lisäksi myös maailma on hyvin suunniteltu. Olen toki lukenut vain kaksi osaa kokonaisesta sarjasta, mutta olisin silti toivonut hieman tarkempia selityksiä asiaan jos toiseenkin. Löysin Wikipediasta artikkelin Clockwork Angelista, mikä osottaisi, että mahdollisuuksia syvällisempään alamaailman esittelyyn olisi. (Plussaa muuten Clarelle siitä, että tuo kirja sijoituu ihan eri aikaan ja paikkaan kuin Varjojen kaupunkien trilogia, mutta silti seassa on tuttuja nimiä!)
Loppujen lopuksi tykkäsin lukea näitä kirjoja. Juoni on vähän peruskauraa, mutta toisaalta joka kirjan ei tarvitsekaan olla Niin Omaperäinen. Hyvällä kerronnalla, persoonallisilla hahmoilla ja toimivalla suunnittelulla korjaa monta pikkuvikaa.
Painotan silti, että luin kirjat vain kerran läpi. Sanoisin, että kirja on oikeasti hyvä vasta sitten, kun sen on lukenut läpi kahdesti ja suunnittelee siitä huolimatta kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla moni puute jää huomaamatta, kun on kiire kahlata kirja loppuun ja selvittää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Toisella kerralla on enemmän aikaa kiinnittää huomiota sanavalintoihin, lauserakenteisiin ja sen sellaisiin ulkoisiin seikkoihin.
Pienenä miinuksena jäi mieltä kaihertamaan nimet. Vaikka luettelinkin Houkutus-viitteitä, ne eivät kuitenkaan pomppaa silmille lukiessa. Toisena miinuksena oli tapahtumapaikan epämääräinen, mutta silti tarkka kuvailu. Tämä ei kylläkään ole kirjailjan vika, vaan syypäänä on oma heikko New Yorkin tuntemukseni. Osaan luetella muutamia New Yorkin kaupunginosia, mutta en osaa sijoittaa niitä kartalle. Näin ollen mielikuvitusta jarrutteli kuvaukset "Clary oli kaupunginosassa X ja idästä näkyi Vapaudenpatsas", kun en tiedä, missä kohtaa New Yorkia on Vapaudenpatsas ja missä kaupunginosa X.
Kirjasarjan kannet ovat muuten katsomisen arvoiset. Tykkään varsinkin väreistä! Tässä mallina Luukaupugin ja Tuhkakaupungin kannet. (Ihmisten kropassa näkyvät pyörteet ovat riimuja, joilla varjometsästäjät saavat mm. parannettua haavojaan tai lisättyä voimaa.)
Suosittelisin näitä kirjoja kevyeksi lukemiseksi. Ihan heikkohermoisimmat eivät välttämättä tykkää, koska tässä sarjassa veri lentää ja luut murtuvat useampaan otteeseen.
Sarja kertoo Clary-nimisestä tytöstä, joka asustelee New Yorkissa. Ensimmäisessä kirjassa Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe. Hän saa selville, että kuuluu varjometsästäjäsukuun, ja siksi kykenee näkemään koko alamaailmaan: vampyyrit, velhot, ihmissudet, haltiat, muut varjometsästäjät ja rakennukset, jotka kaikki piilottelevat New Yorkin tavanomaisemman kuoren alla.
Kaikesta yliluonnollisesta huolimatta meno on suht rauhallista. Vampyyrit ja ihmissudet eivät liiemmälti pidä toisistaan, mutta se ei ole suurikaan ongelma. Todellisia pulmia aiheuttavat ties mistä ulottuvuudesta putkahtelevat, toinen toistaan irvokkaammat demonit, joiden listiminen on varjometsästäjien pääasiallinen tehtävä. Tämän lisäksi varjometsästäjät toimivat jonkinlaisina alamaailman poliiseina, mutta kuten sanottu, sillä rintamalla ei paljoa puuhaa ole.
Clary itse ei ole erityisen riemastunut tästä löydöksestä. Hän on siihen asti elänyt täysin normaalia elämää "maallikkona", eli ei-alamaailman väkeen kuuluvana. Sitten hän yhtäkkiä saa lisää perheenjäseniä ja tempautuu mukaan sodan partaalla tasapainoittelevaan maailmaan, joka on soluttautunut New Yorkiin kuin Viistokuja Lontooseen. Kun Clary vielä tajuaa, että hänen äitinsä - jonka pahis muuten kidnappaa - ja äidin läheinen ystävä Luke tietävät molemmat alamaailmasta, Clary ei enää ole varma, tunteeko hän kumpaakaan. Äiti on sekä valehdellut tytölleen päin naamaa että peukaloituttanut hänen muistiaan, ja Luke taas on kaikkea muuta kuin tavallinen kirjakaupanpitäjä. Ei ihme, että Clary tahtoisi elää maallikkona.
Parin yllättävän käänteen jälkeen Clary kuitenkin huomaa, ettei paluuta entiseen enää ole. Hän on joutunut tärkeään asemaan tässä pahis-hyvis-kamppailussa, eikä hän siksi voi vetäytyä pois tai pysytellä puolueettomana.
Kaikista demoneista ja muista örkeistä huolimatta kirjasarja tuntuu keskittyvän enemmänkin ihmissuhteisiin. Tiivistetysti: kaikki ovat ihastuneita johonkin sellaiseen, joka on ihastunut johonkuhun toiseen. Sitten pähkäillään ja tuskaillaan. Simon, Claryn paras ystävä, paljastaa rakastaneensa Clarya jo kauan. Clary haluaisi kovasti vastata pojan tunteisiin, mutta hänen puolestaan he ovat vain ystäviä. Clary itse on palavasti rakastunut veljeensä, josta ei ole aiemmin tiennyt mitään. No, ainakin veli on rakastunut Claryyn myös.
Veljeen on rakastunut veljen läheinen kaveri, johon taas on ihastunut kolmas tyyppi. Tuhkakaupungissa kuvioon astuu vielä Maia, joka ihastuu Simoniin. Tietenkään Simon ei tunne ystävyyttä syvempää Maiaa kohtaan. Tiedä sitten, onko newyorkilaisten elämä oikeasti noin mutkikasta, vai onko tämä vain alamaailman tapa.
Kun kirjan avaa, heti sisäkannessa komeilee teksti:
"-- Varjojen kaupungit -sarjan suurimpiin ihailijoihin lukeutuu Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer."
Meyerin sarja on minulle tuttu, ja olenkin jo mielipiteeni Houkutuksesta sanonut. Tämä yllättävä viittaus toiseen kirjailijaan jäikin mieleen, kun aloitin Luukaupungin lukemisen. Tiedä sitten, kuvittelinko vain, mutta kummasti alkoi löytyä yhtäläisyyksiä.
Molemmissa sarjoissa on vampyyreja, vieläpä vegetaristiversioina. Ihmissudet? Löytyy. Voittamaton viha ihmissudet vs vampyyrit? Löytyy. Tavallinen tyttö, joka rakastuu palavasti mahdottomaan kohteeseen? Löytyy. Kyseisen kohteen pianonsoittotaidot? Löytyy.
Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä olin havaitsevinani. Esimerkiksi Isabelle on kuin ilmetty Rosalie: kaunis, täydellinen ja päähenkilön inhoama. Tosin Clary pärjää paremmin Isabellen kanssa kuin Bella Rosalien. Houkutuksessa Rosalie suorastaan vihasi Bellaa, kun taas Varjojen kaupungeissa Clary on pelkästään kateellinen Isabellellle.
Nimetkin on jännän samat. Houkutuksessa on Isabella, VK:ssa Isabelle. Jacob - Jace. Alec (yksi Volturien joukosta) - Alec (varjometsästäjiä).
Lopulta piti ihan tarkistaa, kumpi on kirjansa ehtinyt julkaista ensin, Meyer vai Clare. Houkutus veti pitemmän korren. Tiedä sitten, onko Clare lukenut Houkutuksen ja napannut ideoita (ja tykkääkö Meyer Claren sarjasta juuri sen sisältämien Houkutus-yhtäläisyyksien vuoksi). Niin tai näin, itselleni jäi vaikutelma, että Claren kirjoissa on samoja piirteitä kuin Houkutuksessa, mutta pitemmälle ja hienovaraisemmiksi kehiteltyinä.
Nimiin palatakseni: en pidä Varjojen kaupunkien nimistä. Clary tuntuu kaikkein naurettavimmalta, kun kirjailijan sukunimi on Clare. Näin sivumennen sanoen saman tempun astetta paremmin on tehnyt Darren Shanista kertovien kirjojen kirjoittaja Darren O'Shaughnessy, kirjailijanimeltään - tadaa - Darren Shan.
Anteeksi vain, mutta maailmassa on miljoonia nimiä. Onhan se kiva, että omasta nimestään tykkää, mutta voisiko sen päähenkilön nimeksi laittaa jonkun muun. Vai haetaanko tässä nyt sellaista vaikutelmaa, kuin kirjailijana olisikin päähenkilö ja teos ikään kuin omaelämäkerta? Tämän puolesta ainakin puhuisi se, että Cassandra Clare on oikealta nimeltään Judith Rumelt. Kaikkia tällainen ei varmastikaan häiritse, mutta minua kyllä.
Pidän kyllä näin muuten näistä nimistä. Jace, Alec, Luke, Jocelyn, Clary, Maryse... Nättejä ovat. Sen sijaan varjometsästäjien kokonimet tuntuvat naurettavilta: Lucian Graymark, Isabelle Lightwood, Valentine Morgenstern. Clarynkin oikea nimi on Clarissa Fairchild. En tiedä, olenko ainoa, jolle näistä tulee mieleen ne ensimmäiset tarinat, joita kirjoiteltiin ala-asteen ja yläasteen aikoina, ja joiden henkilöt olivat nimiltään sen tapaisia kuin Elizabeth Isadora von Everbeauty. Varjometsästäjillä on kyllä oma maansa, Idris, joten heillä on taatusti myös oma kulttuurinsa ja omat nimensä. Ihmetyttää vain, miksi Saksan ja Ranskan välissä sijaitsevan maan asukkaat ottaisivat sukunimekseen englannin kielisiä sanoja. Vai ovatkohan nämä käännöksiä? Hieman enemmän olisi kirjailija voinut tätä selventää.
Kirjasarjassa on paljon hyvääkin. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, ja ahmaisinkin Tuhkakaupungin muutamassa päivässä. Olen myös positiivisesti yllättynyt, miten useasta sarjaan marssitetusta hahmosta huolimatta jokaisella on selkeästi oma persoonallisuutensa. Mikäli jotakuta jäi nyt kaihertamaan aiempi Houkutus-vertaus, niin ei huolta: Varjojen kaupunkien henkilöhahmot ovat pitkälle suunniteltuja, eikä missään vaiheessa tule fiilistä, että Clare olisi arvalla jaellut luonteenpiirteitä. Mikä parasta, pääsankaritar Clary ei ole yhtä voimaton ja sivussa kuin Bella.
Tekstin sujuvuus ja hienot henkilöhahmot yhdistyvät sievästi, kun näkökulma vaihtuu kertojalta toiselle. Otan nyt esimerkiksi Jacen ja Claryn, koska heitä voisi kuvata tarinan pääkertojiksi.
Vaikka henkilöt kävisivät samassa paikassa, he molemmat kuvailevat näkemänsä. Tämä on ihan luonnollista, koska tokihan Jace panee merkille yhtälailla ympäristönsä kuin Clarykin siitä huolimatta, että tyttö oli paikalla lukijan näkökulmasta ensinnä. Olisi outoa, jos kirjailija ei olisi antanut Jacenkin katsella ympärilleen, vaikka informaatio meneekin päällekkäin Claryn aiemmin kertoman kanssa. Kuitenkaan Jace ei toista Claryn sanomisia täydellisesti, vaan he painottavat hieman eri asioita. Tämäkin on ihailtavan luonnollista, sillä persoona vaikuttaa pitkälti siihen, mitä painaa mieleensä.
Hahmojen lisäksi myös maailma on hyvin suunniteltu. Olen toki lukenut vain kaksi osaa kokonaisesta sarjasta, mutta olisin silti toivonut hieman tarkempia selityksiä asiaan jos toiseenkin. Löysin Wikipediasta artikkelin Clockwork Angelista, mikä osottaisi, että mahdollisuuksia syvällisempään alamaailman esittelyyn olisi. (Plussaa muuten Clarelle siitä, että tuo kirja sijoituu ihan eri aikaan ja paikkaan kuin Varjojen kaupunkien trilogia, mutta silti seassa on tuttuja nimiä!)
Loppujen lopuksi tykkäsin lukea näitä kirjoja. Juoni on vähän peruskauraa, mutta toisaalta joka kirjan ei tarvitsekaan olla Niin Omaperäinen. Hyvällä kerronnalla, persoonallisilla hahmoilla ja toimivalla suunnittelulla korjaa monta pikkuvikaa.
Painotan silti, että luin kirjat vain kerran läpi. Sanoisin, että kirja on oikeasti hyvä vasta sitten, kun sen on lukenut läpi kahdesti ja suunnittelee siitä huolimatta kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla moni puute jää huomaamatta, kun on kiire kahlata kirja loppuun ja selvittää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Toisella kerralla on enemmän aikaa kiinnittää huomiota sanavalintoihin, lauserakenteisiin ja sen sellaisiin ulkoisiin seikkoihin.
Pienenä miinuksena jäi mieltä kaihertamaan nimet. Vaikka luettelinkin Houkutus-viitteitä, ne eivät kuitenkaan pomppaa silmille lukiessa. Toisena miinuksena oli tapahtumapaikan epämääräinen, mutta silti tarkka kuvailu. Tämä ei kylläkään ole kirjailjan vika, vaan syypäänä on oma heikko New Yorkin tuntemukseni. Osaan luetella muutamia New Yorkin kaupunginosia, mutta en osaa sijoittaa niitä kartalle. Näin ollen mielikuvitusta jarrutteli kuvaukset "Clary oli kaupunginosassa X ja idästä näkyi Vapaudenpatsas", kun en tiedä, missä kohtaa New Yorkia on Vapaudenpatsas ja missä kaupunginosa X.
Kirjasarjan kannet ovat muuten katsomisen arvoiset. Tykkään varsinkin väreistä! Tässä mallina Luukaupugin ja Tuhkakaupungin kannet. (Ihmisten kropassa näkyvät pyörteet ovat riimuja, joilla varjometsästäjät saavat mm. parannettua haavojaan tai lisättyä voimaa.)
Suosittelisin näitä kirjoja kevyeksi lukemiseksi. Ihan heikkohermoisimmat eivät välttämättä tykkää, koska tässä sarjassa veri lentää ja luut murtuvat useampaan otteeseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)