Arvostelu - Houkutus

Ensimmäiseksi minun on kai sanottava suoraan, etten erityisemmin ole innostunut tästä saagasta. En kuitenkaan aio kirjoittaa mitään tappomurskausta, sellaisia kun saa lukea jo ihan tarpeeksi muualtakin netistä.
Houkutuksen juoni yksinkertaistettuna menee suurinpiirtein niin, että teinityttö törmää sattumalta vampyyriin, jonka onnistuu hurmaamaan. Tämän jälkeen kirja keskittyy seuraamaan, kuka lopulta kuolee ja miten.

Luin Houkutuksen nyt kolmannen kerran, enkä yhtään ihmettele sen suosiota. Edward rakastaa Bellaa täydestä sydämestään, vaikka rakkauden osoitukset ovatkin hieman kyseenalaisia, ja kaiken lisäksi Bella on ensirakkaus. Kukapa ei haluaisi moista?

Varjopuolena ihanassa rakkaustarinassa on pahisvampyyrit, mutta mitäpä pienistä. Bella otetaan Cullenien perheen jäseneksi lämpimästi, vaikka tyttö itse kokee olevansa täysin erilainen ja mitätön perheen kauneuden keskellä. Tämäkin vetoaa lukijoihin: kaikki ovat joskus kokeneet olevansa erilaisia ja mitättömiä, jolloin Bellaan on helppo samaistua. Lukijalle tarjotaan myös keino selvitä heränneestä joukkoonkuulumattomuuden tunteesta jälleen Bellan kautta, kun tämä hyväksytään perheeseen ehdoitta. Mikäli tässä ei vielä ollut tarpeeksi, Cullenit myös tarjoutuvat suojelemaan Bellaa henkensä uhalla aiemmin mainituilta pahisvampyyreilta.

Näin ajateltuna Houkutus on hieno kirja: Bellaan samaistumisen kautta pääsee lukija itse omiin tunteisiinsa käsiksi, ja samalla päiväunimaisesti voi haaveilla modernin sadun prinssistä. Pahisvampyyrit voisi nähdä yleisesti elämän vastoinkäymisten symbolina. Kyllä tällaisesta kehtaa jo elokuvan tehdä.

Mutta sitten se yksi pieni ongelma. En ole romantikko. Tai no, tietyssä mielessä olen, mistä muistuttaa pitsiset ruusuverhot, mutta kuvaannolliselle siirapille olen vahvasti allerginen. Houkutus tursuaa allergeeniani sivujen välistä vahvana tahmana, joka varmasti monen muun mielestä on nimenomaan kirjan, tuota, houkutuksen ydin. Ehkäpä itsekin voisin siedättyä hempeilyyn, mikäli sitä ei jatkuisi 3/4 kirjasta. Miksi Meyer on jättänyt tärkeimmän osan juonesta muutamalle kymmenelle viimeiselle sivulle? Onhan Edward komea, kimaltava ja kerrassaan vertaamaton, mutta kenties kuvailun ja kuolaamisen olisi voinut jättää hieman vähemmälle.

Vastaväitteenä voisi esittää, ettei Edwardin ja Bellan suhde olisi voinut kehittyä yhtään nopeampaa, tekihän se jo tällaisenakin hurjia loikkia välttelen-sinua-minkä-voin -tasosta en-kestä-elää-ilman-sinua -asteelle.
Miksi kirjaa ei sitten pidennetty? Jos Edwardin kudosten kehittyneisyydestä saa niin monta sivua irti, eikö jännittävästä takaa-ajostakin olisi voinut kertoa hieman pidemmin?

Jäin myös kaipaamaan Charlien reaktioita Bellan palatessa. Houkutus ohittaa paluumatkan Forksiin olankohautuksella ja parilla muistolla, mikä tuntuu melko kiireiseltä valinnalta. Väsyikö Meyer kirjoittamaan? Olisin haistavinani samaa tyyliä, joka itselleni ilmaantuu tarinan kohdassa, jossa kaikki kiinnostava on jo tapahtunut ja jäljellä on enää lopetus ja sitten suuri urakka on ohi. Tällöin tulee kiusaus ohittaa pienet, mutta tärkeät tapahtumat parilla huomautuksella ja painaa pistettä viimeisen kerran.

Henkilöhahmoissakin olisi paranneltavaa. Edward jää hieman etäiseksi ja, mikäli vertausta voi miehestä käyttää, barbienukkemaiseksi. On kummallista, ettei Edwardista tunnu irtoavan muuta kuin kimaltavaa komeutta ja patsasmaisuutta. Missä viisaat, sadan vuoden aikana kertyneet pohdinnat? Edward vaikuttaa jääneen teini-ikään kiukuttelullaan ja itsepäisyydellään, jotka voisi vielä niellä luonteenpiirteinä, jos hyviä luonteenpiirteitä olisi tarjolla tasapainoksi. Onhan Edward uhrautuvainen, ja hän ajattelee vain Bellan parasta. Tosin tämäkin sinänsä hieno piirre menee pieleen siinä, että Edward esittää välittämisensä ylisuojelevuudella, alentuvaisuudella ja marttyyrimaisyydella. Mitä ihmettä!

Bella istuu autossa Emmetin ja Alicen kanssa. Edward ohjaa. James ja Victoria on kintereillä, baseball-peli on juuri päättynyt. Bella yrittää selittää, että hitto vie hänen isänsä jää nyt vaaraan, pakko palata. Edward pitää päänsä ja kaasuttaa kahtasataa poispäin kaupungista, vaikka Emmet ja Alice vakuuttavat Bellan idean olevan hyvä. Ymmärrän, että tuollaisessa tilanteessa kiihtyy ja pelkää rakkaansa puolesta, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö voisi oikeasti harkita, mitä toinen sanoo. Vai eikö Bellan mielipiteillä ole merkitystä? Alice ja Emmethän ne vasta saavat Edwardin kääntymään.

Yöstalkkailuista en edes taida sanoa mitään muuta, kuin että se on törkeää yksityisyyden loukkausta.
Kuitenkin Edward on mielestäni kelvollinen hahmo: kenties voisi ajatella, että ulkonäkö on tasaamassa luonteen piikkejä. Sehän nyt enää puuttuisi sokerisiirappiyliannostuksesta, että komea mies on vielä ylitsevuotavan kiltti ja kohtelias.

Sen sijaan kaikkein pahiten minua ärsyttää Bella. Tyttö ei ole koskaan edes ihastunut, mutta sitten Edward onkin elämän rakkaus. Okei, onhan tämä puoliksi satua ja puoleksi fantasiaa, joten mikäpä siinä - vaikka tätä rakastumista olisi voinut hieman hillitä. Edwardhan on yhtä paha pakkomielle Bellalle kuin Draco Harrylle!
Bellan luonne taas. Kaikkien muiden seurassa neitokaisesta kuoriutuu ihan erilainen persoona: Charlielle hän valehtelee täysillä ja laukaisee vielä sangen ilkeän kommentinkin, sinnikkäät ihailijat hän torjuu päättäväisesti ja vakuuttavasti ja autossa pakomatkalla muutamassa minuutissa keksitty juoni oli erittäin fiksu - Emmetin sanoin, Bellahan on piru naiseksi.

Mutta sitten ilmestyy Edward sulosilmineen ja Bella on ihan vetelänä. Tytöstä tulee täysin tahdoton nukke, jota Edward pystyy vetelemään naruista oman päänsä mukaan! Esimerkiksi Bellan ja Edwardin lähtiessä baseball-peliin Bellaa pelottaa matkustaa Edwardin selässä yliluonnollista nopeutta. Hän selventää tiukasti, että pelkää törmäävänsä puuhun, kuolevansa ja oksentavansa päälle. Sitten Edward vähän pussailee ja Bella unohtaa kokonaan pelkonsa. Anteeksi mitä?

Tässä samassa kohtaa osoittautuu Edwardin omituinen ajattelemattomuus. Hän itse rakastaa juoksemista, joten hän ei näytä ymmärtävän, ettei Bella pidä vauhdista. Ensin kaahataan autolla, Bella pelkää. Sitten juostaan metsän halki, Bella melkein pyörtyy. Sitten Edward pohtii, millä veisi Bellan katsomaan baseballia. No tietysti juoksemalla! Mitä vikaa!

Näitä hahmoja olisi pitänyt kehitellä paremmin. Tämä true love -pari ei edes väittele kunnolla saatikka sitten kiistele. Toisaalta, mitä tarvetta moiseen olisikaan, jos Edward päättää ja manipuloi Bellan samaan mielipiteeseen joko ripsien alta katselulla tai pussailulla.

Bellan hahmo vaikuttaa myös vähän turhan ideaalilta: koulun jälkeen mennään kauppaan, tullaan kotiin, tehdään ruoka, syödään, läksyt, vähän Humisevaa harjua/vastaus äidille ja nukkumaan. Toista 365 päivää vuodessa miinus viikonloput, jolloin ei olla koulussa tai kaupassa. Missä dataus tai piirtely tai keräily tai televisio!

Nyt pyydän anteeksi. Minun piti pysytellä suhteellisen neutraalina, mutta tämä pari ottaa älyttömästi hermoilleni. Tästä olisi saanut hienon tarinan vain hahmojen huolellisemmalla suunnittelulla.

Kokonaisuutena sanoisin kuitenkin pitäväni Houkutuksesta. Se sijoittuu kategorioissani tietyssä tilanteissa luettavien ei-niin-vakavien kirjojen lohkoon. Houkutuksessa on monia hyviäkin puolia, kuten toimivat vitsit, hienot sivuhenkilöt kuten Alice ja Renée (jotka vaikuttavat toimivan luonteelleen uskollisemmin ja inhimillisemmin kuin Bella) sekä takuttomasti etenevä kieli.

Alicesta pitkin vielä mainita, että hänen tarinansa oli kiinnostava, mutta se(kin) ohitettiin hieman turhan nopeasti. Miksei Alice ollut itse selvittänyt asiaa? Jos hän oli mielisairaalassa, siitä oli varmasti jäänyt johonkin merkintöjä.

Ja muutenkin, olisi ollut kiehtovampaa, jos Alicen tarina olisi raottunut pala palalta. Myöhemmissä kirjoissa Alice olisi voinut vaikka kiinnostua taustoistaan ja lähteä selvittämään, mitä hänen perheelleen oli tapahtunut.

Suosittelen kirjaa romantiikasta ja sen siirapeista tykkääville sekä kevyttä lukemista kaipaaville. Toimii myös, mikäli Sitä Oikeaa ei tunnu löytyvän - ainahan voi haaveilla, että itsekin kohtaisi prinssinsä sattumalta, kun muuttaisi uuteen kaupunkiin.

Voi kokeilla myös katkeroitumispyrkimyksissä: Bellalla ei ole yhtään ystäviä Phoenixissa (ei se niihin ainakaan Forksista pidä yhteyttä), mutta Forksissa siitä tuleekin hirveän suosittu ja haluttu niin ystävä- kuin seurustelurintamallakin. Lisäksi se nappaa itselleen yliluonnollisen, komean ja ihanan vampyyrin. Eikä siinä vielä kaikki, se piru vielä osaa keittääkin ja siltä löytyy tarvittavat raaka-aineet aina kaapeista! Jos minä yrittäisin tehdä vaikka vain kalakeiton ex tempore, niin voisin olla varma, ettei meiltä löytyisi muuta kuin vettä.