Arvostelu - Perillinen-sarja

Amerikkalainen Christopher Paolini kirjoitti Perillinen-sarjan ensimmäisen osan, Eragonin, ollessaan vain 15-vuotias. Jatko-osienkaan tekemisessä ei kauaa kestänyt: Esikoinen, Brisingr ja Perillinen valmistuivat kaikki alle kymmenessä vuodessa. Kunnioitettava saavutus, varsinkin kun katsoo, miten paksuja kirjat ovat!

Itse en ole ehtinyt lukemaan kuin kolme ensimmäistä osaa, joihin tämä arvostelu keskittyy.

Sarja alkaa, kun Eragon-niminen maalaispoika löytää metsäretkellään kummallisen munan. Hän ottaa sen talteen, ja jonkin ajan kuluttua siitä kuorituu ihka elävä lohikäärme, jonka kanssa Eragon huomaa jakavansa mielensä: he tietävät toistensa ajatukset ja tunteet.
Tämän jälkeen Eragonin elämä muuttuu lähinnä matkustamiseksi, kun hän pakenee kylästä pahishallitsija Galbatorixin vihaa - käy ilmi, että muna on varastettu tältä.
Sarjan edetessä Eragon ja Saphira huomaavat tehneensä vähän kaikille lupauksia, jotka velvoittavat heitä ja rajoittavat siten heidän toimintaansa. Maailman ainoa vapaa lohikäärmeratsastaja joutuu tasapainoilemaan eri lajien, ratsastajien perinteiden ja omien tunteittensa välillä. Kaiken lisäksi hänen pitäisi syöstä vallasta voittamaton, arvaamaton ja lievästi seonnut Galbatorix.

Paolinia luonnehditaan kirjojen sisäkansissa Tolkien- ja Beowulf-faniksi. Tolkienini lukeneena täytyy sanoa, että ainakin hänen vaikutuksensa on selvästi havaittavissa Perillinen-sarjassa: Paolini on luonut oman maansa, jota kansoittavat haltiat, ihmiset, kääpiöt ja hänen itse keksimänsä laji. Hän on myös kehittänyt jokaiselle äsken mainitulle - ihmisiä lukuun ottamatta - oman kielen, joita lukija saa ihailla muun juonen lomassa. Paolinin maailmassa esiintyy myös lohikäärmeitä. Kuulostaako tutulta?

Kuitenkin Paolinin kirjoissa on paljon omaakin. Hänen lohikäärmeensä ovat ystävällisiä ja hyvänsuopia, toisin kuin Tolkienin Smaug, eikä hänen omat urgalinsa muistuta hobitteja millään tavalla. Paolini on tehnyt myös hurjan työn suunnitellessaan eri lajeille kulttuureita ja kieliä. Kaikki tämä vain viisitoistavuotiaana!

Ikävä kyllä, Paolinin nuori ikä näkyy kirjoissa. Olen jo muutamaan otteeseen julistanut, että teokset ovat tiiliskiviä, ja sitähän ne ovatkin. Tämä ei suinkaan olisi paha asia, ovathan monet hyvät kirjat useamman sadan sivun mittaisia. Ei, pahin ongelma on kerronta ja kuvailu. Vaikka tekstissä ei esiinny varsinaisia virheitä, heinänkorsitason tarkkuisia kuvauksia tai muutakaan yleisesti lukukokemusta huonontavaa, kirjoja oli silti hidas lukea. Niistä puuttuu mukaansatempaavuus, leppoisa sujuvuus ja tietynlainen omaperäisyys. Teksti on melko mitäänsanomatonta ja persoonatonta.

Toki on muistettava, että luin kirjat suomennettuna, enkä alkuperäiskielisenä. Näin ollen kääntäjälläkin on voinut olla osansa teosten epämieluisassa tekstityylissä. Lisäksi voin iloisena myöntää, että Paolinin kirjojen taso paranee sarjan edetessä.

Juonikuviot ovat tekstiin verrattuna parempia. Niissäkin nuori ikä näkyy hieman kliseisinä valintoina ja ennalta-arvattavuutena. Esimerkiksi Eragonin löydettyä lohikäärme Saphiran hän saa heti mentorin tuekseen, mikä täsmää perinteiseen fantasiakirjallisuuden muottiin. Ennalta-arvattavuus näkyy muun muassa kohdassa, jossa Eragonin hyvinkin uskalias yritys onnistuu ilman sen suurempia vastoinkäymisiä. (Brisingrin lukeneille: tarkoitan tässä nyt Katrinan ja Helgrindin tapausta.) Toinen esimerkki oikeastaan sekä kliseisyyteen että ennalta-arvattavuuteen on lohikäärmeiden lahja Eragonille. Tietty sankarista piti saada supervahva ja -nopea! Täytyy myöntää, etten tiedä, miten tarina olisi voinut jatkua ilman tätä Eragonin yllättävää kehitystä, mutta valinta oli silti mielestäni kömpelö.

Samoin perusjuoni on melko yksinkertainen, jo nähty ja - mikä pahinta - hieman tylsä: Eragon löytää lohikäärmeen munan, ja sitten seikkaillaan pitkin poikin maata ja soditaan välillä. Varsinkin jatkuvasta matkustamisesta annan miinuspisteistä Paolinille. Keskittyyhän Tolkieninkin Taru sormusten herrasta lähinnä Mordoriin menoon, mutta matkasta tehtiin kiinnostava. Paolini taas passittaa Eragoninsa siirtymään paikasta A paikkaan B, jossa tapahtuu jotain, sitten palaamaan paikkaan A, sieltä paikkaan C ja takaisin paikkaan B. Tuntuu, ettei päähenkilö pysy aloillaan yhtään!

Kaikesta huolimatta Paolini osaa yllättää. Esimerkiksi Aryasta ehdin jo ajatella, että nyt tulee perinteikäs rakkaustarina, mutta sitten Arya rupesikin kylmäkiskoiseksi - mahtavaa! En todennäköisesti olisi kestänyt lukea kirjaa, jonka päähenkilö lipuu Mary Suen, tai tässä tapauksessa Gary Stuen, tasolle.
Pidän myös siitä, miten kirjan henkilöt esittävät kritiikkiä toisilleen, toistensa kulttuureille ja jopa omalle kulttuurilleen. Samanlaiset pienet, näennäisesti suht merkityksettömät tapahtumat tuovat realismia tarinaan ja samalla luovat yllättäviä juonenkäänteitä, kun niiden vaikutukset selviävät tulevaisuudessa.

Henkilöhahmoissa Paolini on onnistunut. Eragon on tietämätön maalaispoika, jolle kohtalon oikusta tömähtääkin suuri vastuu. Olen iloinen, että Paolini on pitänyt hahmonsa taustan mielessään: Eragon on hyvinkin ennakkoluuloinen mitä urgaleihin tulee, koska on oppinut vihaamaan niitä jo lapsuudessaan. Samoin Eragon, kuten serkkunsa Rorankin, inhoaa taisteluissa surmaamista ja potee huonoa omaatuntoa. Kerrankin hahmoja, jotka eivät vedä kiilteleviä miekkojaan huotrista, karjaise ja ryntää taisteluun ja niitä mainetta miettimättä tapahtunutta sen kummemmin jälkikäteen!

Erityisen iloinen olen, kun jokainen hahmo on omanlaisensa, kuin myös siitä, ettei hahmoja ole miljoonittain. Keskeisimmät hahmot lienevät Eragon, Saphira, Roran, tämän vaimo Katrina, Nasuada ja Orrik. Jokaisella on oma tarinansa, joka vaikuttaa heidän käytökseensä ja päätöksiinsä, vaikka lukija saakin tietää hahmojen menneisyydestä vain päättelemällä itse.

Pintatasolla en pitänyt kertojan vaihteluista: pääasiallisesti tapahtumia seurattiin Eragonin näkökulmasta, mutta välillä ääneen pääsikin Roran. Toisinaan kertojina toimivat myös Nasuada ja Saphira. Tähän väliin on taas huomautettava, miten taidokkaasti Paolini osaa eläytyä hahmojensa mielenmaisemiin - varsinkin lohikäärme Saphiran ajatuskulku poikkesi mukavasti ihmisistä. Lisäksi oli kiehtovaa nähdä myös Nasuadan silmin. Kuitenkin kertojan vaihtuminen tuntui lähinnä ärsyttävältä, varsinkin, jos edellinen kertoja jäi jännittävään kohtaan. Tällainen on mielestäni turhaa lukijan kiusaamista.

Kun sain luettua Eragonin ja tartuin Esikoiseen, hämmästyin. Odotin, että kirja alkaisi jotakuinkin sanoilla "puoli vuotta myöhemmin", mutta todellisuudessa sarjan osien välillä vierähtää kirjan maailman ajassa hetki tai korkeintaan muutama päivä. Toisin sanoen teokset voisi painaa yhdeksi kirjaksi, eikä kukaan ihmettelisi!

Kaiken kaikkiaan suosittelisin lukemaan ainakin Eragonin. Tässä sarjassa on se hyvä puoli, ettei sen taso tipahda vaan päinvastoin nousee jatko-osissa.

Mikäli olet katsonut Eragonin elokuvana, etkä pitänyt, lue kirja. Elokuvaversio on niin törkeä pahoinpitely Paolinin teokselle, että huh huh! Myönnän, että itsekin kirjoitin muistiinpanoihini "KARSINTA!" viitaten siihen, miten sarjasta olisi voinut repiä paljonkin pois, jotta lukemisen sujuvuus lisääntyisi. Kuitenkin mielestäni elokuvissa on riistetty turhankin rankalla kädellä. Idea on suurinpiirtein sama, juonikin suht koht sinne päin, mutta henkilöhahmoista tai Paolinin vaivannäöstä ei saa läheskään samanlaista kuvaa kuin kirjoista. Elokuvana Eragon on vain suht ok perusfantasialeffa, jonka katsoo kerran. Kirjat taas saatan lukea toistamiseen ellen useamminkin - tapahtumia on enemmän, kaikesta saa paremman käsityksen ja henkilöt ovat kiinnostavampia elokuvaan verrattuna.

Huonona puolena on varoitettava haltiakielestä, jota viljellään Perillinen-sarjassa ahkerasti. Paolini on sortunut kielensä kanssa perinteikkääseen fantasiatarinoiden sudenkuoppaan: erikoismerkkeihin.

En tiedä, mistä ihmeestä ihmiset ovat keksineet, että Aër'thúsèl näyttää katu-uskottavammalta kuin Anna. Paolinin erikoismerkkiviidakon syynä saattaa fiilistelyn lisäksi olla muinaisnorja, jonka pohjalta hän haltiakielensä kehitti. Mikäpä siinä, jos jokaiselle heittomerkille ja aksentille todella on käyttötarkoitus niin, että ë ja e eroavat merkittävästi toisistaan - onhan suomessakin ä, a, ö ja o. Paolini ei kuitenkaan ole kokenut tarpeelliseksi ilmoittaa ääntämisohjeita, vaikka hän käyttääkin iloisesti koko merkkisarjaa: valikoimasta löytyy  mm. ä, ö, ë, á, é ja kaikkien rakastama heitto'merkki. Siinäpä saa suomenkielinen lukija pohtia, lausuako ä:n suomalaisittain [æ], merkeistä piittaamatta [ɑ] vai ruotsalaisittain [e].

Onneksi Paolini on päähenkilöitä nimetessään päättänyt pysytellä perinteikkäämmissä aakkosissa. Lisäksi jokaisen kirjan takana on käännökset sekä haltia-, urgali- että kääpiökielisille lauseille ja sanoille, joten sinänsä haltiakielen käyttö ei haittaa.