Sysilouhien sukua - arvostelu

Ilkka Auerin Sysilouhien sukua on ensimmäinen osa Lumen ja jään maa -sarjaa, joka on selkeästi ottanut vaikutteita suomalaisesta mytologiasta. Maailma vilisee kaikenkokoisia ja -näköisiä otuksia aina pienistä, kujeilevista maahisista suuriin louhiin eli lohikäärmeisiin ja katkeroituneisiin kuolleitten sieluihin, jotka vainoavat hautapaikkojensa seutuja. Itse ihmisetkin jakautuvat tavallisten tallaajien lisäksi tietäjiin, noitiin ja melkein kadonneeseen louhikansaan, joka keksi käytännössä kaikki loitsut.

Tarina alkaa, kun 11-vuotiaan Nonnan kotikylään hyökkää etelästä nawyrilaisia, jotka tappavat kaikki kylän miehet ja vangitsevat naiset ja lapset. Vain muutama ehtii paeta, kuten Nonnan äiti.
Kun pitkän matkan jälkeen kidnapatut kyläläiset saapuvat Nawyriin, Nonna erotetaan joukosta ja viedään Gerhard-nimisen miehen linnaan. Nonna viruu vangittuna korkeassa tornissa kuin Tähkäpää ikään, kunnes muutaman kuukauden päästä häntä pelastamaan saapuu Fenris, lemmikkijääkarhu, jolla on erityinen side tyttöön.

Takaisin kotimaahansa Caldiaan palattuaan Nonna löytää äitinsä hyvinvoivana. Kylä on tuhottu ja poltettu, joten he joutuvat etsimään uutta kotia, mutta muuten kaikki vaikuttaisi olevan hienosti.
Gerhardilla on kuitenkin vielä ässä hihassaan. Hän muistaa omistamansa loitsukirjan, ja sen ohjeita noudattaen onnistuu kutsumaan maan päälle pahan hengen Hornasta, joskin menettää sille oman kehonsa ja sielunsa maksuna.

Nonnan uuden kotikylän tietäjä huomaa pahan hengen ja varoittaa Nonnaa. Hän kertoo, ettei niin vahvaa koston eteenpäin ajamaa henkeä voi voittaa muut kuin louhet. Koska suurin osa louhista on jo tuhoutunut muinaisessa sodassa, Nonnan on lähdettävä Hiidenkynteen, jossa huhujen mukaan voisi olla vielä kaksi louhea. Kukaan ei vain tunnu tietävän, missä Hiidenkynsi sijaitsee tai miten sinne pääsee...

Lumen ja jään maa -sarja on yksi suosikeistani sen talvisen tunnelman takia. Nonna nauttii poskia nipistelevästä pakkasesta, upottavista hangista ja lumipyryistä niin suuresti, että lukijaakin alkaa hymyilyttämään! Huonona puolena tosin on, ettei näitä kannata lukea kesällä. Kylmiin Caldiaan ja Noridiumiin on helpompi samaistua, kun ympärillä on kunnon kinokset. Kenties sarja voisi toimia myös siedätyshoitona, jos lumet eivät tunnu sulavan tarpeeksi nopeaa. :D

Toisaalta Nonna on aika mary sue: hänestä on tehty ennustuksia ja häntä odottaa suuri kohtalo, joista hän itse ei ole tiennyt mitään. Aina välillä kirjan hahmot myös muistuttelevat, miten suuret voimat Nonna voisi saadakaan, ja kaikki tarjoutuvat opettamaan häntä. Ei varmaan tarvitse edes kertoa, kuka paljastuu sysilouhien sukulaiseksi. Ei ole Gerhard, ei.

En ole hetkeen lukenut tätä sarjaa, joten muista kirjoista en vielä osaa sanoa oikein mitään. Joka tapauksessa sarjassa säilyy edes hitunen realistisuutta: Nonnasta ei tule supertaikurivelhoa hetkessä, ja Sysilouhien sukua -kirjan ajan hän on aivan tavallinen, peloissaan oleva pikkutyttö, joka ei selviäisi ilman aikuisten apua. Hän myös kaipaa äitiään ja tukeutuu vahvasti Fenrikseen, eikä hänen luonteensa ole täydellinen. Hahmoa olisi silti voinut hioa vielä lisää. Siinä vaiheessa, kun päähenkilön harteille aletaan kasata ennustuksia ja suuria kohtaloita ja voimia, ollaan vaarassa ajautua vähintään kliseisyyteen, vaikka marysuemaisuus vältettäisiinkin.

Lumen ja jään maa -sarjan pelastaa Auerin idea käyttää suomalaista mytologiaa apuna maailmaa luodessaan. Peikot ja lohikäärmeet on jo aika nähtyjä juttuja, mutta kun sekaan lisätäänkin maahiset ja erilaiset henget, joita on lepyteltävä uhrilahjoilla muun muassa ennen metsään astumista, se tuo kivan lisän muuten tavalliseen juoneen. Myös paikannimet ovat hauskoja: Hiidenkynsi, Mustakaltio, Rautakuru. On virkistävää lukea fantasiaa, jossa nimet ovat suomalaisia. Pidän myös ihmisten nimistä, kuten Erna, Isrid ja Gudrun.

Lukukokemuksena Sysilouhien sukua oli nopea, ja muutamissa kohdissa kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään. Esimerkiksi kohdassa, jossa paha henki on jo hyvin lähellä Nonnaa, ahmin sivuja hurjaa vauhtia, vaikka tiesinkin, miten Nonnan käy. (Ehkäpä juuri sen takia pidinkin niin kiirettä lukemisessa!)
Teksti oli yleisesti sujuvaa, mutta siinä oli hieman liian pitkiä lauserakenteita. Samoin minua ärsytti suuresti, kun puheenvuoro oli itseasiassa väite, mutta perässä olikin kysymysmerkki:

"En ymmärrä?"
"Menen piiloon, eihän se löydä minua jos piiloudun?"

Toisaalta tämä voisi olla kirjailijan yritys tuoda esiin Nonna ikä, sillä kukaan muu hahmoista ei puhu tällä tavalla.
Sen sijaan jotkut hahmoista käyttävät murretta, joka symboloi kaiketi eri kieltä. Ratkaisu on omaperäinen, mutta en tiedä, pidänkö siitä vai en; toisaalta idea on hauska, toisaalta taas ärsyttävä. Ehkä eniten häiritsee, miten osa hahmoista puhuu kirjakieltä, osa taas ei. Esimerkiksi prinsessa, joka esiintyy vasta sarjan myöhemmissä osissa, käyttää meidän puhekieltämme, kun taas 11-vuotias Nonna päästelee sujuvaa kirjakieltä. Ennakko-oletukset ovat väistämättä ristiriidassa kirjailijan kaavailujen kanssa: Eikö prinsessojen pitäisi käyttää monimutkaisempaa ja hieman jäykkää kirjakieltä? Miksi lapsi puhuisi sillä tavoin?

Joka tapauksessa suosittelen tätä kirjaa erityisesti kaikille, jotka tykkäävät talvesta tai suomalaisesta mytologiasta. Mikäli kumpikaan näistä ei innosta, kirjaan kannattaa tutustua silti: pohjimmiltaan kyse on ihan hyvästä perusfantasiasta, jossa päähenkilöllä on Suuri Kohtalo ja liuta vihollisia. Siitä huolimatta Nonna joutuu tekemään uhrauksia, eikä selviä aivan ehjin nahoin joka juonenkäänteestä. On myös mukava seurata, miten Nonna kasvaa aikuiseksi kirja kirjalta.

Haaste 11

Mitä ihanimmat ja kauneimmat kiitokset Tytille haasteesta! Yllätys piristi mukavasti päivää. :)

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut. 
6. Ei takaisin haastamista.

Kohta 1

1. Aloitan heti tunnustuksella, että inhoan näitä kerro-jotain-itsestäsi -juttuja, koska olen huono keksimään mitään maininnan arvoista.
2. Kerään rumia vihkoja, jotta en kokisi huonoa omaatuntoa niiden täyttämisestä hajanaisilla muistiinpanoilla. Yhdistän kauniit vihot kauniisiin sisältöihin, mitä ei oikein voi sanoa minun vihonkäyttötavoistani.
3. Muistiinpanoni ovat niin ylimalkaisia, etten aina itsekään ymmärrä niitä. Varsinkin satunnaiset yöllä kirjoitetut muistiinpanot unista ovat hyvin, hyvin kummallisia.
4. Puen kotona päälleni järkyttäviä vaateyhdistelmiä, joita siedän vain sen takia, etten itse näe itseäni. Sen sijaan ihmisten ilmoille lähtiessä tälläydyn helposti tunninkin ajan.
5. Yksi lempikirjailijoitani on ehdottomasti Terry Pratchett: hän on kehittänyt upean (ja hullunkurisen) Kiekkomaailman, mahtavia henkilöhahmoja ja toimivia juonia - kaikki parodioiden ja piikitellen nykymaailmaamme. Pidän kovasti hänen huumoristaan ja kirjoitustyylistään.
6. Olen huono käyttämään sanakirjoja, koska bongaan aina kummallisia sanoja, joiden merkityksen haluan selvittää. Lopulta en enää muista, mitä olin alunperin hakemassa.
7. Välillä olen kovin ristiriitainen: arkistointimenetelmänäni on hallittu kaaos, mutta silti olen naurettavan pikkutarkka muille ihmisille kenties merkityksettömistä asioista, kuten värikynien järjestyksestä.
8. Olen äärettömän tarkka kirjojeni kohtelusta. Niihin ei saa tehdä merkintöjä, hiirenkorvia, taitoksia, tahroja, naarmuja, kulumia - ei mitään. Niiden on pysyttävä tismalleen sen näköisinä kuin ne olivat kaupasta ostettaessa. Kuitenkin kirjat voi aivan huoletta sijoittaa lattialle, ja kirjan selän taittaminen auki on ihan ok.
9. Olen todella huono nukkumaan vieraassa paikassa tai tilanteessa.
10. Karkeista syön lähinnä suklaata. Muut karkit maistuvat mielestäni jotenkin kumimaisilta.
11. Osaan sanoa vähintään yhden sanan yli viidellätoista eri kielellä.

Kohta 2

1. Haluaisitko olla vampyyri? Miksi, miksi et?
- Näin fantasialle uskoutuneena on tullut tutustuttua useammankin kaltaisiin tulkintoihin vampyyreista, ja kyllähän ne mieltävä kiehtovat; mikä enemmän, mikä vähemmän. Näiden eri versioiden yhteisenä piirteenä on pitkäikäisyys jopa kuolemattomuuteen saakka, minkä ottaisin jossain määrin mielelläni vastaan: olisi kiehtovaa nähdä, millaiseksi maailma kehittyykään! Jo 1900-luvulla tehtiin monia uusia löytöjä ja keksintöjä, joten seuraisin mielelläni, miten ihmiset eläisivät 2300-luvulla.
Moniin vampyyreihin liitetään myös kauneus. Sen verran pinnallista puolta minustakin löytyy, että en kokisi häikäisevänä vuodesta toiseen säilymistä haittanakaan.
Tästä päästäänkin siihen, miten monia hyviä puolia vampyyreilla on, joita minulla taas ei ole: ikuinen nuoruus, tyrmäävä kauneus ja fyysinen voima. En ole koskaan ollut tavallista vahvempi tai nopeampi, joten vaihtelu virkistäisi.
Joka kolikolla on silti kääntöpuoli: Jaksaisinko olla jatkuvasti yli-inhimillisen voimakas? Kyllästyisinkö varomaan lopunikääni hauraita ihmisiä ja petollisen heppoisia betoniseiniä? Ärsyttäisikö silmiinpistävä upeus ja ruumiinrakenne loppuviimein?
Pahinta olisi varmaankin ikuisen elämän tuoma yksinäisyys, eritoten jos olisin ainoa lajiani. Mitä iloa olisi tarkkailla ihmisiä satoja vuosia, jos en voisi koskaan ystävystyä kuin murto-osaksi elinajastani? Ikisinkkuuskin saisi ihan uuden merkityksen.
Sitten on vielä vampyyrien tunnusomainen piirre, verenhimo. Jo pelkkä ajatus veren juomisesta ällöttää, puhumattakaan siitä, miten veri pitäisi hankkia. Sitä paitsi rakastan herkkuja! Olisi ikävä luopua niistä.
Pohdintani perustuivat nyt siis siihen oletukseen, että vampyyri olisi juuri sellainen kuin millaiseksi sen itse kuvittelen. Miinuslistaan saa mukavasti lisättyä kohtia, jos ajatteleekin, että vampyyrit ovat lähinnä hirviöitä tai kimaltelevia keijuja (vaikkakin mieluummin olisin jälkimmäinen kuin hirviö).

2. Muisto jota et antaisi pois mistään hinnasta
Tähän on paljon vaikeampi vastata, koska vampyyriutta olen pohtinut monta kertaa aikaisemmin. Minulla, kuten varmasti kaikilla, on lukuisia muistoja, enkä tahtoisi unohtaa niistä suurinta osaa. Tämän takia en pysty nimeämään mitään yksittäistä muistoa, vaan aion listata useamman.
Ulkopuolistenkin silmissä merkittävimpiin muistoihini kuuluu ehdottomasti ensimmäinen koulupäivä ja ylioppilaaksi pääseminen - pitkän tien alku ja loppu. Samaan kategoriaan menevät rippileiri ja kissojeni nouto monta vuotta sitten, jolloin ne olivat vain muutaman viikon ikäisiä.
Sitten sirpaleisempia, muista ehkä vähäpätöisempiä, mutta minulle tärkeitä muistoja eri kesiltä: Muistan, kuinka makasin trampoliinilla, aurinko paistoi ja oli lämmin. Muistan, kun luin kirjaa vaahteran varjossa muutaman vuoden takaisena hellekesänä, kun en jaksanut tehdä mitään muutakaan. Muistan kun lapsena leikin kaverien kanssa kauppaa ja revimme puista lehtiä "silakoiksi". Muistan, kun kerran leikkikentällä alkoi satamaan ja ryhmän ohjaajat veivät meidät läheiseen seurakunnan omistamaan taloon leipomaan suolataikinaa.
Samankaltaisiin muistoihin kuuluu myös hajut: erään piano-opettajani todennäköisesti hajuvesi, joka tuoksui koko luokassa, kielot, hetki sateen jälkeen, pakkaslumi, meri...
Ehkä kuitenkin tärkein muisto on tunne siitä, että olen ollut onnellinen. Olisi hirveää unohtaa, miltä minusta on aiemmin tuntunut. Jos kaikista muistoista katoaisi ilo ja tyytyväisyys, ne menettäisivät merkityksensä, ja voin vain kuvitella, miten hirveitä se tekisi mielenterveydelle. Ehkä tämä oli vähän ympäripyöreä vastaus, kun en valinnutkaan mitään "hetki jona suutelimme sateessa amorinnuolten lennellessä huti ohikulkijoihin ja sateenkaaribiisien soidessa".

3. Mikä on ärsyttävin puolesi?
Kuten muistoja, ärsyttäviä puoliakin on monta ja monenlaista.
Omalta kannaltani ehkä perfektionismi. Tokihan täydellisyydentavoittelussa on paljon hyötyäkin, mutta hyvin usein se vain hidastaa etenemistä ja jopa tappaa kaiken innon: jos huomaan tehneeni sukkaa kutoessa mokan viisikymmentä kerrosta sitten, minun on pakko purkaa koko homma, jotta saan korjata virheen. Samoin olisin saattanut kirjoittaa paljon useampia tarinoita, jos itsekriittisyyteni ei olisi ollut esteenä.
Perfektionismi vaikuttaa myös siihen, miten näen muut ihmiset - tai paremminkin heidän työnsä: en tuomitse niinkään virheettömyyden kuin vaivannäön perusteella. Kelpuutan hyvinkin huonotasoisen työn ilman sen kummempia mietteitä, jos sen eteen on todella tehty paljon. Jos se on tehty hutaisemalla ja koko hommasta paistaa läpi huolimattomuus, tunnen itseni pettyneeksi. "Olisit pystynyt parempaankin, mitä tämä nyt on!" ajattelen ymmärtämättä, että aina ei tarvitse tehdä täydellistä jälkeä.
Muiden kannalta on vaikeampi ajatella, mikä mahtaisi ärsyttää heitä minussa. Ehkäpä huumorini; rakastan sarkasmia ja välistä hyvinkin heikkotasoisia vitsejä, jotka todennäköisesti huvittavat eniten vain itseäni.
Lisäksi minulla on jonkinlainen tarve opettaa ja korjata, jos huomaan toisen tekevän virheen. Sen voisi tulkita pätemiseksi ja oman itsensä korostamiseksi, mistä loukkaantuminen olisi ihan ymmärrettävää.

4. Pahoin tapasi?
En tiedä, onko minulla mitään erityisen pahaa tapaa. Kenties epämieluisten tehtävien välttely tekemällä jotain ihan muuta, mutta toisaalta vähän jokainen taitaa harrastaa samaa.
Hitauteni aiheuttaa myös pahoja tapoja: en osaa toimia nopeasti, joten seison suihkussa aivan liian kauan, valitsen vaatteita minuutteja ja myöhästelen tapaamisista.
En keksi enempää pahoja tapoja. Tietty ärsyttävät puolet liittyvät pahoihin tapoihinkin, ja nehän tuli jo listattua.
(Oikeasti syy on eteläpohjalaisuuteni. Täällähän ollaan liki täydellisiä, vain heikkoudet puuttuu!)

5. Tavara jota varjelisit hengelläsi. Miksi?
Sellaista tavaraa ei varmaan olekaan, joka ajaisi oman henkeni edelle. Vaikka olenkin kiintynyt moneen esineeseen tai sen herättämiin muistoihin, loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että krääsää saa aina edellisten tilalle, kun taas henki on kertakäyttötavaraa. Näin ollen en keksi mitään, minkä puolesta huutaisin "ennemmin minä kuin mummon perintövaasi!"
Jos käsitetään kysymys vähemmän kirjaimellisesti, vastaan rippiristini. Olen tullut suorastaan riippuvaiseksi siitä: mikäli se ei olekaan kaulassani, tunnen oloni oudon alastomaksi. Lisäksi se on muisto rippikouluajoilta. Suurin syy sen tärkeyteen on kuitenkin kiintymykseni siihen; se on roikkunut kaulassani monta vuotta, joten se on ollut lähempänä minua kuin mikään muu esine.
Samoin minulle tärkeitä ovat kaikki, mihin olen laatinut suunnitelmiani tarinoiden suhteen. Käytännössä tämä tarkoittaa vihkoja ja tietokonetta, joista jälkimmäisellä on lisäarvoa yhteydenpito- ja tiedonetsintävälineenä.
Vielä pitää mainita päiväkirjani. En ole kirjoittanut kovinkaan usein, mutta olen pitänyt tuota sitäkin kauemmin. Siitä näkyy sekä ajattelun kypsyminen että käsialan kehitys, joten vaikka sisältö onkin lähinnä nolottavaa tai samantekevää, kirja muuten on tärkeä.
Yhteisenä tekijänä näille kaikille on siis jonkinlainen läheisyys itseeni. Erityisesti vihkojen arvoa nostaa niiden käyttötarkoitus: ne toimivat muistini jatkeena, koska muuten unohtaisin monta tärkeää kehittelemääni asiaa. Mikäli vihot tuhottaisiin, häviäisi samalla monen vuoden työ ilmaan, enkä muistaisi siitä omin voimin kuin murto-osan.

6. Henkilö jota arvostat. Miksi?
Äitini sekä isoäitini, jotka jaksavat tehdä yllättävän paljon vielä vanhoinakin. Haluaisin ehdottomasti olla samanlainen sitten, kun itse olen heidän ikäisensä.
Arvostan myös Terry Pratchettia ja J.R.R. Tolkienia, koska he ovat tehneet jotain mihin itsekin tähtään: luoneet ihan oman maailmansa, ja Tolkienin tapauksessa, oman kielensä. Lisäksi he ovat kirjoittaneet todella suosittuja kirjoja. Vaikka en itse suunnittele kirjailijan uraa, he ovat silti esikuviani.


7. TV-sarja jota seuraat aktiivisesti?
Minun kohdallani TV-sarjoja tulee ja menee, koska jostain syystä kiinnostun aina vain muutaman jakson näytettävistä sarjoista. Nyt alkukeväästä seurasin Suomen surkeinta kuskia, joka toimii yhä henkisenä tsemppauksena: vertaan ajajia itseeni ja nautin suuresti, kun saan huomata, etten olekaan aivan toivoton. :D Olen ollut kuskina kovin harvoin, joten itsetunto sillä saralla ei ole huipussaan. Sen lisäksi, että arvotan muiden kautta omaa ajamistani, olen napannut sarjasta myös vinkkejä. Tuskinpa tulen koskaan peruuttamaan asuntovaunun kanssa, mutta nyt tiedän ainakin teoriassa, miten sen pitäisi tapahtua. (Ja erityisesti tietäisin, mikä voisi mennä vikaan ja miten!)
Jonkin aikaa olen nyt seurannut Olipa kerran:ia. Ihastuin siihen, miten sarjassa näytetään samaan aikaan sekä satumaailman että oikean maailman tapahtumia rinnakkain. Tätä kuitekin poljettiin aika kauan paikallaan, joten ehdin jo säikähtää, että se siitä sarjasta. Nyt kakkoskauden alkaessa tuli hieman uudet kuviot juoneen, mutta pelkään yhä, että tähän jämähdetään liian kauaksi aikaa. Kyllästyn nopeasti, joten jos koko kausi aiotaan vain tuskailla sitä, miten Lumikki ja tämän tytär pitäisi saada takaisin, niin plääh! Toivo elää onneksi vielä.
Suosikkini, joka tosin nyt on toistaiseksi tauolla, on Doctor Who. Jokin siinä sarjassa vetoaa masokistiseen puoleeni, niin että katson joka tapauksessa, vaikka jälkikäteen tärisen kauhuissani kavahdellen patsaita.

8. Lempikielesi?
Tämä on todella vaikea kysymys, koska rakastan vähän joka toista kieltä. Suomi on aivan ihana vähäisen konsonanttimäärän, vokaalisoinnun ja sanojen rikkauden takia. Esimerkiksi pidän Kalevalan runoista, joita on hyvin hankala kääntää millekään toiselle kielelle. Pidän myös suomen taivutuksista: tuntuu upealta osata puhua kieltä, jossa on näin paljon sääntöjä! :D Lisäksi suomi on yksi harvoista Euroopassa puhutuista ei-Indo-Eurooppalaisista kielistä, mikä saa sen tuntumaan erityislaatuisemmalta. Kuitenkin suomella on myös sukukieliä, joitten eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä vertailen huvikseni. Myös suomi itsessään jakautuu useisiin murteisiin, joiden vertaaminen on kahta hauskempaa siksi, että ymmärrän mitä luen. :D
Venäjästä pidän sen erilaisuuden takia: vaikka se onkin sukua germaanisille ja romaanisille kielille, yhtäläisyyksiä on kovin vähän. Muun muassa olla-verbi puuttuu kokonaan, eikä menneisyyttä voi ilmaista kuin yhdellä ainoalla aikamuodolla, joka vastaa jossain määrin suomen imperfektiä. Sen sijaan verbejä tarkennetaan aspekteilla. Ylipäänsä kaikki merkitykset tuntuvat olevan lievästi vinksallaan: kaikessa on jotain tuttua ja loogista, mutta sitten mikään ei olekaan kuin pitäisi. Joku voisi pitää sitä lannistavana, mutta minusta sen haastavuus on vain kiinnostavaa. On mukavaa, että saa itse ajatella, ymmärtää ja oivaltaa.
Lisäksin rakastan venäjän liudentuneita (ljaa, njaa -tyylisiä) konsonantteja! Minun korviini venäjä kuulostaa pehmeältä ja pulppuilevalta kieleltä. :D ("Pulppuilevuuden" syynä lienee suomesta poikkeava intonaatio ja sanapainot.)
Suomen ja venäjän lisäksi osaan vain englantia ja ruotsia, joista kumpikaan ei ole erityisemmin lempikieleni. (Britti)englannista pidän kyllä, esimerkiksi sen historian vuoksi. Rakastan myös joitain sen murteista. Korviini englanti ei kuitenkaan kuulosta sen enempää rumalta kuin kauniiltakaan. Olen toisaalta jo liian tottunut siihen, toisaalta taas en ole perehtynyt tarpeeksi, jotta voisin ihailla sitä kieliopin tai muun vastaavan vuoksi. Oikeastaan englannista on tullut minulle jonkinlainen vieraan kielen prototyyppi, johon suomen ohella vertaan muita kieliä.
Varsinaista lempikieltä minulla ei siis ole. Pidän lukuisista kielistä, mutten mistään ylitse muiden. Ehkä vähän tylsästi voisin vastata, että suomi, onhan se loppujen lopuksi äidinkieli.

9. Mihin maahan haluaisit muuttaa?
Pidän kovasti Suomesta ja ainakin toistaiseksi aion elää täällä. Jos kuitenkin olisi pakko muuttaa toiseen maahan pysyvästi, valitsisin joko samankaltaisen tai muuten tutun kulttuurin. Kielellä ei sinänsä ole merkitystä, koska uskoisin oppivani (melkein) minkä tahansa kielen ensimmäisten vuosien aikana tarpeeksi hyvin, jotta selviäisin.
Todennäköisesti päätyisin Iso-Britanniaan: Kulttuurishokki olisi pienempi, kun kommunikaatio onnistuisi heti alusta alkaen. Samoin sopeutuminen olisi helpompaa, koska Britannia kuuluu länsimaihin ja siten sen elintaso ja yleiset arvot ovat suhteellisen samat kuin Suomessakin.

10. Paras näyttelijä?
Ulkomaalaisista tulee ensimmäisenä mieleen David Tennant, Helena Bonham-Carter ja Johnny Depp, vaikka pidän monista muistakin näyttelijöistä. Suomalaisista taas tykkään Aku Hirviniemestä ja Krista Kososesta.
En osaa oikein perustella tätä mitenkään. Minusta he vain ovat taitavia työssään! :D

11. Leffa jonka viimeksi katsoit?
Olen todella huono katsomaan leffoja, joten edelliskerrasta on vierähtänyt jo viikkoja. En muista millään, mikä mahtaisi olla viimeisin näkemäni elokuva.
Ajattelin kuitenkin katsoa tänään Azkabanin vangin.

Kohta 3

1. Mihin fiktiiviseen maailmaan tai kaupunkiin haluaisit syntyä?
2. Jos olisit kirjan päähenkilö, millainen olisit? Mikä olisi suuri seikkailusi?
3. Millä kielellä luet mieluiten? Miksi?
4. Vanhin kirja, jonka olet lukenut? (Kerro toki, miten päädyit lukemaan sen! :)
5. Paras kirja, jonka olet lukenut? Miksi? Milloin?
6. Mikä oli lapsuutesi lempisatu? Entä nyt?
7. Kuinka paljon kirjan kannet vaikuttavat lukuvalintaasi ja -kokemukseesi?
8. Samaistutko helpolla päähenkilöön vai johonkuhun toiseen?
9. Kannatatko kirjoissa hyviksiä vai päädytkö kerta toisensa jälkeen pahisten leiriin?
10. Kuka kirjailija on tehnyt sinuun suurimman positiivisen vaikutuksen? Entä negatiivisen?
11. Miksi luet kirjoja?

Näyttäisi siltä, että kaikki ovat jo tämän haasteen jossain vaiheessa saaneet. Siksi heitän tällä nyt sattumanvaraisesti lukijoitani ja toivon hartaasti, etteivät he ole vielä ehtineet osallistua tähän haasteeseen.

1. uppoa hetkeen
2. Hanurista
3. Pihin naisen elämää

Tämän enempää blogeja en löytänyt, joten loput 8 saavat valita itse itsensä. :D Ilmoita toki, jos otit haasteen vastaan!

Kolme muskettisoturia - arvostelu

Kolme muskettisoturia, alkuperäisnimeltään Les trois mousquetaires, on Alexandre Dumas'n vuonna 1844 ilmestynyt kirja. Nimestään huolimatta se keskittyy kuvaamaan nuorta d'Artagnania, joka lähtee suureen Pariisiin tullakseen jonain päivänä muskettisoturiksi.

D'Artagnanin luonne tulee ilmi heti alussa, kun hänen matkansa on vielä kesken: hän tapaa Meungissa majatalossa tuntemattomaan mieheen, jonka kokee loukkaavan itseään törkeästi. D'Artagnan tahtoisi kostaa pikimmiten, mutta mies pääsee karkaamaan häneltä.

Kun d'Artagnan saapuu Pariisiin, hänellä on onni puolellaan: muskettisoturien päällikkö herra Treville vakuuttuu nopeasti d'Artagnanin hyväntahtoisuudesta ja lupautuu auttamaan tätä. Keskustelu saa kuitenkin äkkilopun, kun d'Artagnan näkee ikkunasta saman tuntemattoman miehen, joka aiemmin loukkasi häntä. D'Artagnan ryntää Trevillen luota pois niin nopeasti, että kirjaimellisesti törmää vuorotelleen kolmeen muskettisoturiin: Athokseen, Porthokseen ja Aramikseen. Jokainen sopii d'Artagnanin kanssa kaksintaistelusta, jolla d'Artagnan voisi hyvittää mokansa. Sillä välin Meungin mies ehtii karata jälleen d'Artagnanin näpeistä.

Kaksintaistelu muskettisoturien kanssa päättyy onneksi paremmin: paikalle saapuu kardinaalin kaartilaisia, joiden kanssa musketööreillä on jatkuva kina. D'Artagnan taistelee yhdessä kolmikon kanssa urhoollisesti, minkä seurauksena Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta tulee d'Artagnanin hyviä ystäviä.

Kaikki vaikuttaa täydelliseltä, kun d'Artagnan löytää vielä ensirakkautensa kauniin rouva Bonacieux'n muodossa. Uudet ongelmat kuitenkin odottavat: rouva Bonacieux ei ole aivan niin viaton kuin päältä päin luulisi, ja hänen perässään d'Artagnan ajautuu mukaan itseään paljon suurempaan juonitteluun, jonka keskushenkilöinä toimivat kardinaali, salaperäinen Mylady, Buckinghamin herttua ja itse Ranskan kuningatar.


Kirja on kirjoitettu 200 vuotta ennen syntymääni, ja itse tarina sijoittuu 1600-luvun Ranskaan. Äkkiseltään voisi luulla, että henkilöhahmot ovat vieraita nykypäivän ihmiselle, onhan maa aivan toinen ja aika eri, ja koko juoni on vielä suodattunut 1800-luvun lasien läpi. Todellisuudessa kirja tenhoaa kuin vastikään rustattu seikkailu: D'Artagnan on nuori mies, altis sinisilmäisyydelle ja rakkauden vaaleanpunaiselle maailmalle. Tarinan pahis, Mylady, on naiseudestaan huolimatta kuvattu henkisesti vahvaksi, määrätietoiseksi ja pelottavan älykkääksi.

Toisaalta näiden kahden maailman, 1600- ja 1800-luvun Euroopan, vaikutus näkyy tekstissä. Ihmisten suhtautuminen uskontoon on paljon merkittävämpää kuin nykyään: jos olet ranskalainen kalvinisti, pääset sotimaan omaa kansaasi vastaan, eikä Britannian puritaaneilla ole sen helpompaa. Ylemmällä arvoasteikolla häärii kovin maallisten himojen viemä kardinaali, jota kuningas pelkää. On kovin hullunkurista edes yrittää kuvitella samaan tilanteeseen Niinistöä.

Kolmen muskettisoturin vahvat naishahmot ja heikko kuningas viittaavat taas 1800-lukuun: aiemmin naiset tuskin olivat kovin merkittävässä roolissa, mutta kirjassa kardinaalikin tunnustaa Myladyn vahvuuden. Tällaisen asetelman juuret lienevät feminismissä, jota on yritetty pehmentää ylväillä ja neuvokkailla muskettisotureilla. Ero on huikea Pariisin Notre-Dameen (1831), jossa ainoan naispäähenkilön merkitys perustuu tämän kauneuteen.

Vanhahtavan tyylin kirjaan tuo itse teksti. Kun vähiten sitä odottaa, kertoja puhutteleekin suoraan lukijaa:

"Palatkaamme takaisin Myladyn luo, jonka Ranskan rannikolle välillä luomamme silmäys on hetkeksi kadottanut näkyvistämme.

Tapaamme hänet samassa epätoivoisessa asemassa, johon hän jäi erotessamme hänestä. Hän on hautautuneena syvälle kolkkojen mietteiden pohjamutiin, synkkään manalaan, jonka portilla hän on ollut jo vähällä heittää kaiken toivon. Ensi kertaa eläessään hän nyt todella epäilee, ensi kerran hän todella pelkää."

Samoin muutamat sanavalinnat paljastavat teoksen iän, kuten sanan "kuta" käyttö "mitä":n sijasta, vaikka oma painokseni on esipuheen mukaan "hieman nykyaikaistettu versio". Kenties nykyaikaisuudella viitataan sivuhuomautuksiin esimerkiksi vanhojen valuuttojen arvoista ja paikkannimistä, joita nykylukijan olisi hankala ymmärtää ilman apuja.

Vanhanaikaiset sanavalinnat ja kirjoitustyyli on kuitenkin erottamattomasti osa Kolmen muskettisoturin tenhoa. Vaikka kirjassa on ennalta-arvaamaton ja mukaansatempaava juoni ja huolella suunnitellut henkilöhahmot, jotain jäisi puuttumaan ilman kirjoitustyylin luomaa tunnelmaa. Kenties 1600-luku tuntuu todellisemmalta, kun teksti ei ole liian modernia.

Toisaalta Kolme muskettisoturia osoittaa esipuheensa mukaisesti, että ihmiset pysyvät samanlaisina, vaikka aika vaihtuukin: d'Artagnan ja kumppanit reagoivat melkeinpä realistisemmin kuin monet nykyajan kirjojen päähenkilöistä! Samalla oli kuitenkin kiehtovaa huomata, miten tavat ja kulttuuri ovat vaihtuneet, ja miten ne ovat vaikuttaneet aiemmin eläneisiin ihmisiin; esimerkiksi kaksintaisteluihin ryhdyttiin kovin herkästi. Silti on myös muistettava, että Dumas ei itse elänyt 1600-luvulla, joten teos ei luonnollisestikaan ole luotettava mitä aikakauden tapoihin tulee.

Kaiken kaikkiaan suosittelen Kolmea muskettisoturia jokaiselle. Tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, joita ei kerran avattuaan tahtoisi laskea käsistä ennen loppua, eikä ehkä edes silloin.

Tilannepäivitys nro 2

Alkoi sen verran hävettämään tämä hiljaisuus (iik, ei yhtäkään kirjoitusta tämän vuoden puolella!), että nyt on korjattava tilanne.

Pääsykokeisiin lukeminen on pyörähtänyt käyntiin, ja 1/3 kirjoista onkin jo luettuna. Tietyssä mielessä voisin tehdä arvostelun The Study of Languagesta, joka on erinomainen, kiinnostava ja selkeä kirja, mutta eiköhän kaunokirjallisuus ole kuitenkin enemmän tämän blogin alaa.

En silti ole uppoutunut täydellisesti käännös- ja kielitieteitten enemmän tai vähemmän kiehtovaan maailmaan, vaan seikkailen yhä Kolmen muskettisoturin kanssa 1600-luvun Ranskassa. Olen jo lukenut yli puolenvälin, joten pian voinen kirjoittaa siitä arvostelun.

Joka tapauksessa pääsykoekirjat ovat nyt etusijalla, vaikka itse koe järjestetään vasta kesällä. Haluan saada nämä luetuksi ennen huhtikuuta kaikessa rauhassa, koska aiemmin kokeiltu viime hetken paniikki -taktiikka ei oikein toiminut. Toisin sanoen tämä blogi viettelee edelleen hiljaiseloa ainakin tämän kevään.

Huomasin myös, että olen aiemmin kaavaillut arvostelua Linnunradan käsikirja liftareille -sarjasta, mutta unohtanut sen sittemmin. Voisin yrittää jossain vaiheessa kirjoittaa sen alta pois, arvosteluja kun näin muuten ei taida tulla erityisen ahkeraan tahtiin. En pysty kuitenkaan lupaamaan mitään, pääpaino kun on sillä opiskelulla.

Tilannepäivitys

Olen kovin pahoillani, mutta yllättäen joulu iski kimppuuni kaikkine kiireineen aiheuttaen vielä kirjoitusblokinkin kaupan päällisiksi. Toisin sanoen minulla ei ole ollut aikaa lukea kirjoja, mutta enpä olisi kyennyt niistä mitään kommentoimaankaan.

Joka tapauksessa, uusi vuosi ja vanhat kujeet! Blogini täyttää mahtavasti yksi vuotta, ja sen kunniaksi saavun ilmoittamaan, ettei tauko jää ikuiseksi. Seuraavia synttäreitä kohti porhalletaan toivon mukaan jatkossakin yhtä suurella ellei isommalla innolla. Mukavasti tässä tehtävässä auttaa minua Joulupukki, joka ystävällisesti lahjoi minua Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia -kirjalla.

Toisaalta nyt keväällä minun pitäisi aloittaa jälleen pääsykoelukeminen, mikä syö aikaa sekä kirjoilta että kirjoittamiselta. Selvisin kuitenkin viime keväänkin, joten eiköhän tämäkin luonnistu.

Tällä hetkellä minulla on kipinä tehdä kaikkea muuta kuin blogata, eli vielä jonkin aikaa Cëa a lelem saa vietellä hiljaiseloa.

Lopuksi: Hyvää uutta vuotta ja kiitos viime vuoden kommenteista! :)

A Blog With Substance -tunnustus

Sain ihanaiselta π :ltä A Blog With Substance -tunnuksen. Suurimmat, nöyrimmät ja kauneimmat kiitokseni hänelle!

Tunnustuksen säännöt ovat simppelit:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Ykköskohdan hoidinkin jo, mutta kerta kiellon päälle on toisinaan hyvästä. Kiitos!
Seuraavaksi siirryn suoraan neloseen.

1. Rakastan kieliä. Tällä hetkellä osaan puhua jo suomea, englantia, ruotsia ja venäjää, josta viimeistä tosin hävettävän vähän. Haluaisin silti opiskella vielä lisää, muun muassa saamea, espanjaa, puolaa, latinaa, ranskaa ja jotain kelttiläistä kieltä.

2. Kirjahyllyssäni ei ole kovinkaan paljoa kirjoja. Osittain syynä on tilanpuute; ei tänne oikein mahtuisikaan enempää kirjoja nykyisten sekaan. Lisäksi asuinseudullani ei ole kuin kaksi kirjakauppaa, joiden valikoimat ovat joko suppeat tai liian kalliit. Näin ollen käännynkin ennemmin kirjaston kuin oman hyllyni puoleen lukemista etsiessäni. Kuitenkin suosikkikirjat pyrin ostamaan itselleni.

3. Ylikulutan teetä. Juon joka aamu lähemmäs puoli litraa, ja illalla saatan vielä keittää kupillisen. Eniten pidän ihan tavallisesta mustasta teestä, vaikka myös vanilja- ja mustikkamuffinssitee maistuu. Lempimerkkeihini lukeutuu mm. Nordqvist, jonka teillä on aivan ihanat nimet, sekä Ahmad Tea, jota ei tietenkään myydä täällä päin.

4. Minulla on hirveästi lyijykyniä. Kirjoitan mieluiten kuulakärki- ja lyijytäytekynillä, joten tavalliset lyijykynät eivät kulu yhtään. Jostain syystä silti ostan niitä lisää ja lisää, kun löydät kaupasta niin nättejä! Lopputuloksena lyijäreitä pursuaa penaaleista, laatikoista ja pöydiltä. Eipä ainakaan ole kynät hukassa.

5. Pidän talvesta enemmän kuin kesästä. Lumisateet, pimeys ja pakkanen puremassa poskia miellyttävät minua paljon enemmän kuin +16 vesisade kelistä +35 viikkoja jatkuvaan helteseen ailahtelevat säät. Lisäksi pakkasta pääsee pakoon sisätiloihin lämpimään juomaan teetä, kun taas helle seuraa kaikkialle.

6. Olen kiinnostunut avaruudesta. Olen jo pienestä pitäen tutkaillut taivasta ja katsellut avaruuskuvia. Olen myös opiskellut yhden kurssin tähtitiedettä. Tällaiset kuvat ovat niin henkeäsalpaavan kauniita! Sen tarkemmin en osaakaan määritellä, mikä avaruudessa viehättää. Ehkäpä se, ettei siitä vielä tiedetä kaikkea.

7. Haluaisin asua meren äärellä. En välttämättä tarkoita mitään pysyvää asuntoa, vaan kesämökkikin kelpaisi. Olen aina rakastanut merta, ja tykkään katsella aaltoja. Kesäisin olisi myös mukava pulahtaa uimaan mereen saunasta päin!

8. Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa lukemattomia kertoja. Aloitan aina silloin tällöin uuden päiväkirjan, mutta into lopahtaa, kun en jaksa tai ehdi kirjoittaa joka päivä. Sitten päätän kirjoittaa muutaman kerran viikossa, kunnes sekin jää. Lopulta en kirjoita päiväkirjaan mitään, kunnes muutaman vuoden päästä aloitan uuden.


Kovin moni on jo A Blog With Substance -tunnustuksen saanut, joten ikävä kyllä en voi antaa tätä eteenpäin kahdeksalle. Siksi jaan tunnustuksen vain kahdelle blogille:

A pile of books and a cup of tea ja Toisesta maailmasta

Molemmat on perustettu alunperin 100 kirjaa vuonna 2012 -haastetta varten. Vuoden alussa vastaavia blogeja sikisi kuin tatteja syyssäällä, mutta suurin osa lannistui ennen helmikuuta. Kismet ja aivokas kuitenkin jatkoivat bloggaamistaan ahkerasti, ja toivon, että he tämän tunnustuksen myötä jatkavat sitä haasteen loputtuakin. Vaikka molemmat ovat lukeneet hyvin erilaisia kirjoja kuin minä, heidän blogejaan on ollut ilo seurata. Kiitos heille siitä! :)

Arvostelu - Perillinen-sarja

Amerikkalainen Christopher Paolini kirjoitti Perillinen-sarjan ensimmäisen osan, Eragonin, ollessaan vain 15-vuotias. Jatko-osienkaan tekemisessä ei kauaa kestänyt: Esikoinen, Brisingr ja Perillinen valmistuivat kaikki alle kymmenessä vuodessa. Kunnioitettava saavutus, varsinkin kun katsoo, miten paksuja kirjat ovat!

Itse en ole ehtinyt lukemaan kuin kolme ensimmäistä osaa, joihin tämä arvostelu keskittyy.

Sarja alkaa, kun Eragon-niminen maalaispoika löytää metsäretkellään kummallisen munan. Hän ottaa sen talteen, ja jonkin ajan kuluttua siitä kuorituu ihka elävä lohikäärme, jonka kanssa Eragon huomaa jakavansa mielensä: he tietävät toistensa ajatukset ja tunteet.
Tämän jälkeen Eragonin elämä muuttuu lähinnä matkustamiseksi, kun hän pakenee kylästä pahishallitsija Galbatorixin vihaa - käy ilmi, että muna on varastettu tältä.
Sarjan edetessä Eragon ja Saphira huomaavat tehneensä vähän kaikille lupauksia, jotka velvoittavat heitä ja rajoittavat siten heidän toimintaansa. Maailman ainoa vapaa lohikäärmeratsastaja joutuu tasapainoilemaan eri lajien, ratsastajien perinteiden ja omien tunteittensa välillä. Kaiken lisäksi hänen pitäisi syöstä vallasta voittamaton, arvaamaton ja lievästi seonnut Galbatorix.

Paolinia luonnehditaan kirjojen sisäkansissa Tolkien- ja Beowulf-faniksi. Tolkienini lukeneena täytyy sanoa, että ainakin hänen vaikutuksensa on selvästi havaittavissa Perillinen-sarjassa: Paolini on luonut oman maansa, jota kansoittavat haltiat, ihmiset, kääpiöt ja hänen itse keksimänsä laji. Hän on myös kehittänyt jokaiselle äsken mainitulle - ihmisiä lukuun ottamatta - oman kielen, joita lukija saa ihailla muun juonen lomassa. Paolinin maailmassa esiintyy myös lohikäärmeitä. Kuulostaako tutulta?

Kuitenkin Paolinin kirjoissa on paljon omaakin. Hänen lohikäärmeensä ovat ystävällisiä ja hyvänsuopia, toisin kuin Tolkienin Smaug, eikä hänen omat urgalinsa muistuta hobitteja millään tavalla. Paolini on tehnyt myös hurjan työn suunnitellessaan eri lajeille kulttuureita ja kieliä. Kaikki tämä vain viisitoistavuotiaana!

Ikävä kyllä, Paolinin nuori ikä näkyy kirjoissa. Olen jo muutamaan otteeseen julistanut, että teokset ovat tiiliskiviä, ja sitähän ne ovatkin. Tämä ei suinkaan olisi paha asia, ovathan monet hyvät kirjat useamman sadan sivun mittaisia. Ei, pahin ongelma on kerronta ja kuvailu. Vaikka tekstissä ei esiinny varsinaisia virheitä, heinänkorsitason tarkkuisia kuvauksia tai muutakaan yleisesti lukukokemusta huonontavaa, kirjoja oli silti hidas lukea. Niistä puuttuu mukaansatempaavuus, leppoisa sujuvuus ja tietynlainen omaperäisyys. Teksti on melko mitäänsanomatonta ja persoonatonta.

Toki on muistettava, että luin kirjat suomennettuna, enkä alkuperäiskielisenä. Näin ollen kääntäjälläkin on voinut olla osansa teosten epämieluisassa tekstityylissä. Lisäksi voin iloisena myöntää, että Paolinin kirjojen taso paranee sarjan edetessä.

Juonikuviot ovat tekstiin verrattuna parempia. Niissäkin nuori ikä näkyy hieman kliseisinä valintoina ja ennalta-arvattavuutena. Esimerkiksi Eragonin löydettyä lohikäärme Saphiran hän saa heti mentorin tuekseen, mikä täsmää perinteiseen fantasiakirjallisuuden muottiin. Ennalta-arvattavuus näkyy muun muassa kohdassa, jossa Eragonin hyvinkin uskalias yritys onnistuu ilman sen suurempia vastoinkäymisiä. (Brisingrin lukeneille: tarkoitan tässä nyt Katrinan ja Helgrindin tapausta.) Toinen esimerkki oikeastaan sekä kliseisyyteen että ennalta-arvattavuuteen on lohikäärmeiden lahja Eragonille. Tietty sankarista piti saada supervahva ja -nopea! Täytyy myöntää, etten tiedä, miten tarina olisi voinut jatkua ilman tätä Eragonin yllättävää kehitystä, mutta valinta oli silti mielestäni kömpelö.

Samoin perusjuoni on melko yksinkertainen, jo nähty ja - mikä pahinta - hieman tylsä: Eragon löytää lohikäärmeen munan, ja sitten seikkaillaan pitkin poikin maata ja soditaan välillä. Varsinkin jatkuvasta matkustamisesta annan miinuspisteistä Paolinille. Keskittyyhän Tolkieninkin Taru sormusten herrasta lähinnä Mordoriin menoon, mutta matkasta tehtiin kiinnostava. Paolini taas passittaa Eragoninsa siirtymään paikasta A paikkaan B, jossa tapahtuu jotain, sitten palaamaan paikkaan A, sieltä paikkaan C ja takaisin paikkaan B. Tuntuu, ettei päähenkilö pysy aloillaan yhtään!

Kaikesta huolimatta Paolini osaa yllättää. Esimerkiksi Aryasta ehdin jo ajatella, että nyt tulee perinteikäs rakkaustarina, mutta sitten Arya rupesikin kylmäkiskoiseksi - mahtavaa! En todennäköisesti olisi kestänyt lukea kirjaa, jonka päähenkilö lipuu Mary Suen, tai tässä tapauksessa Gary Stuen, tasolle.
Pidän myös siitä, miten kirjan henkilöt esittävät kritiikkiä toisilleen, toistensa kulttuureille ja jopa omalle kulttuurilleen. Samanlaiset pienet, näennäisesti suht merkityksettömät tapahtumat tuovat realismia tarinaan ja samalla luovat yllättäviä juonenkäänteitä, kun niiden vaikutukset selviävät tulevaisuudessa.

Henkilöhahmoissa Paolini on onnistunut. Eragon on tietämätön maalaispoika, jolle kohtalon oikusta tömähtääkin suuri vastuu. Olen iloinen, että Paolini on pitänyt hahmonsa taustan mielessään: Eragon on hyvinkin ennakkoluuloinen mitä urgaleihin tulee, koska on oppinut vihaamaan niitä jo lapsuudessaan. Samoin Eragon, kuten serkkunsa Rorankin, inhoaa taisteluissa surmaamista ja potee huonoa omaatuntoa. Kerrankin hahmoja, jotka eivät vedä kiilteleviä miekkojaan huotrista, karjaise ja ryntää taisteluun ja niitä mainetta miettimättä tapahtunutta sen kummemmin jälkikäteen!

Erityisen iloinen olen, kun jokainen hahmo on omanlaisensa, kuin myös siitä, ettei hahmoja ole miljoonittain. Keskeisimmät hahmot lienevät Eragon, Saphira, Roran, tämän vaimo Katrina, Nasuada ja Orrik. Jokaisella on oma tarinansa, joka vaikuttaa heidän käytökseensä ja päätöksiinsä, vaikka lukija saakin tietää hahmojen menneisyydestä vain päättelemällä itse.

Pintatasolla en pitänyt kertojan vaihteluista: pääasiallisesti tapahtumia seurattiin Eragonin näkökulmasta, mutta välillä ääneen pääsikin Roran. Toisinaan kertojina toimivat myös Nasuada ja Saphira. Tähän väliin on taas huomautettava, miten taidokkaasti Paolini osaa eläytyä hahmojensa mielenmaisemiin - varsinkin lohikäärme Saphiran ajatuskulku poikkesi mukavasti ihmisistä. Lisäksi oli kiehtovaa nähdä myös Nasuadan silmin. Kuitenkin kertojan vaihtuminen tuntui lähinnä ärsyttävältä, varsinkin, jos edellinen kertoja jäi jännittävään kohtaan. Tällainen on mielestäni turhaa lukijan kiusaamista.

Kun sain luettua Eragonin ja tartuin Esikoiseen, hämmästyin. Odotin, että kirja alkaisi jotakuinkin sanoilla "puoli vuotta myöhemmin", mutta todellisuudessa sarjan osien välillä vierähtää kirjan maailman ajassa hetki tai korkeintaan muutama päivä. Toisin sanoen teokset voisi painaa yhdeksi kirjaksi, eikä kukaan ihmettelisi!

Kaiken kaikkiaan suosittelisin lukemaan ainakin Eragonin. Tässä sarjassa on se hyvä puoli, ettei sen taso tipahda vaan päinvastoin nousee jatko-osissa.

Mikäli olet katsonut Eragonin elokuvana, etkä pitänyt, lue kirja. Elokuvaversio on niin törkeä pahoinpitely Paolinin teokselle, että huh huh! Myönnän, että itsekin kirjoitin muistiinpanoihini "KARSINTA!" viitaten siihen, miten sarjasta olisi voinut repiä paljonkin pois, jotta lukemisen sujuvuus lisääntyisi. Kuitenkin mielestäni elokuvissa on riistetty turhankin rankalla kädellä. Idea on suurinpiirtein sama, juonikin suht koht sinne päin, mutta henkilöhahmoista tai Paolinin vaivannäöstä ei saa läheskään samanlaista kuvaa kuin kirjoista. Elokuvana Eragon on vain suht ok perusfantasialeffa, jonka katsoo kerran. Kirjat taas saatan lukea toistamiseen ellen useamminkin - tapahtumia on enemmän, kaikesta saa paremman käsityksen ja henkilöt ovat kiinnostavampia elokuvaan verrattuna.

Huonona puolena on varoitettava haltiakielestä, jota viljellään Perillinen-sarjassa ahkerasti. Paolini on sortunut kielensä kanssa perinteikkääseen fantasiatarinoiden sudenkuoppaan: erikoismerkkeihin.

En tiedä, mistä ihmeestä ihmiset ovat keksineet, että Aër'thúsèl näyttää katu-uskottavammalta kuin Anna. Paolinin erikoismerkkiviidakon syynä saattaa fiilistelyn lisäksi olla muinaisnorja, jonka pohjalta hän haltiakielensä kehitti. Mikäpä siinä, jos jokaiselle heittomerkille ja aksentille todella on käyttötarkoitus niin, että ë ja e eroavat merkittävästi toisistaan - onhan suomessakin ä, a, ö ja o. Paolini ei kuitenkaan ole kokenut tarpeelliseksi ilmoittaa ääntämisohjeita, vaikka hän käyttääkin iloisesti koko merkkisarjaa: valikoimasta löytyy  mm. ä, ö, ë, á, é ja kaikkien rakastama heitto'merkki. Siinäpä saa suomenkielinen lukija pohtia, lausuako ä:n suomalaisittain [æ], merkeistä piittaamatta [ɑ] vai ruotsalaisittain [e].

Onneksi Paolini on päähenkilöitä nimetessään päättänyt pysytellä perinteikkäämmissä aakkosissa. Lisäksi jokaisen kirjan takana on käännökset sekä haltia-, urgali- että kääpiökielisille lauseille ja sanoille, joten sinänsä haltiakielen käyttö ei haittaa.

30/100 + tilannepäivitys

Kohta kolmasosa takana! Hip hei! :)

Suunnitelmia.

Luen Linnunradan käsikirja liftareille -sarjan viimeistä kirjaa, ja koska muutkin sen kollegat ovat hujahtaneet niin nopeassa tahdissa läpi, uskoisin tämänkin olevan pian luettu. Aikomuksenani on kirjoittaa koko sarjasta arvostelu, jonka saan toivottavasti ennen joulukuuta valmiiksi.
Tällä hetkellä työn alla on Perillinen -sarjan kolme ensimmäistä teosta, eli Eragon & co. Toistaiseksi en osaa arvioida, kuinka kauan tämän kanssa menee.

Seuraavaksi ajattelin lukea Astrid Lindgrenin Eemelin metkut, johon on koottu yksien kansien väliin useampi Eemeli-tarina. Lisäksi kutkuttaisi lukaista Muumi-tarinoita. Voisikohan nämäkin laskea yksiksi kirjoiksi? Hieman omaatuntoa pistelisi, koska nehän ovat niin ohuita, mutta toisaalta ne on julkaistu yksittäisteoksinakin. Ehkä tämä olisi ihan oikeutettu ajattelutapa, veihän minulta niin paljon lukuaikaa pääsykokeet, joista en saanut kuin yhden kirjan sisällytettyä sataseen. Silti se tuntuisi tietyllä tavalla huijaamiselta.

Blogia koskevia muutoksia.

Kirjan kuvaa klikkaamalla pääsee nykyisin ko. kirjasta kertovalle sivulle, joka useimmiten on Wikipedia. Sieltä saa nopsasti katsottua pienen informaatiopläjäyksen niin kirjasta kuin kirjailijastakin, ja juonipaljastuksista on varoitettu selkeästi. Mikäli suomenkielinen Wikipedia ei kirjaa tunne, linkitän joko englanninkieliseen Wikipediaan tai etsin toisen vastaavan sivun. Jos kävisi niin hassusti, ettei mikään sivu suostuisi olemaa antispoilaava, jätän linkittämisen kokonaan.
Tiivistetysti: Klikkaa kuvaa, jos tahdot tietää lisää kirjasta. Et tule spoilaantumaan, ellet lue "sisältää juonipaljastuksia" -kappaletta sivulla.

Lisäsin Ilmianna itsesi -kohdan, joka useimmissa blogeissa esiintyy nimellä Toiminnot. Nyt lukijoilla on hieno mahdollisuus todistaa olemassaolonsa yhdellä napin painalluksella!

Mielipiteitä saa jakaa, mm. onko muutokset hyviä, mitä muuta toivoisitte tai mikä kaipaisi parannusta!

Arvostelu - Best-loved stories by Hans Christian Andersen

Tanskalainen Hans Christian Andersen on kirjoittanut monia satuja, joista Pienen merenneidon ja Ruman ankanpoikasen tuntenevat kaikki. Andersen ei ole syyttä maailmankuulu - hänen satunsa ovat suloisia, karuja, opettavaisia ja pohdiskelevia, vieläpä yhtä aikaa.

Kokoelman johdannossa kerrotaan, että Andersen kirjoitti usein itsensä mukaan satuihin. Lukiessani kiinnitin huomiota tähän, ja toden totta - melkeinpä joka sadussa oli filosofi, köyhä opiskelija tai muu mitäänsanomaton sivustaseuraaja. Vaikuttivatkohan näiden hahmojen valintaan Andersenin omat käsitykset itsestään?

Minua Andersenin saduissa lumoaa niiden surumielisyys. Kaikki sadut eivät pääty onnelliseen loppuelämään, vaikka pahimmat ongelmat saattavatkin ratketa. Näin ollen Andersenin saduissa on tietynlaista realismia: eihän todellisuudessakaan ole ruusuisia loppuja.

Best-loved stories by Hans Christian Andersen sisälsi monia kauniita satuja, joista kaikista riittäisi sanottavaa. Kuitenkin tyydyn tällä eraa pohdiskelemaan tarkemmin vain kokoelman suosikeikseni valikoituneita tarinoita.

HUOM! Kursiivilla kirjoitetussa tekstissä on sadun pääjuoni alusta loppuun, joten skippaa se, jos et tahdo spoilaantua. Omasta mielestäni sadut vain paranevat useammin kuultuina, minkä tähden poikkean normaalista, vähemmän spoilaavasta tyylistäni.

Ensimmäinen lempisaduistani on The Nightingale.

Eräänä päivänä Kiinan keisari saa kuulla, että turistit ja alamaiset muistavat maan parhaiten mysteerisestä satakielestä ja hänen lumoavasta laulustaan. Keisari ei ole tiennyt tällaisesta mestarilaulajasta mitään, joten hän vaatii yhtä tietämätöntä hoviväkeään etsimään tämän.

Kun satakieli löytyy, hän suostuu ilomielin laulamaan keisarille ja tämän hoville. Kaikki ihastuvat ikihyväksi, jopa niin paljon, että itse Japanin keisari antaa tehdä linnusta mekaanisen version ja lähettää sen Kiinaan kollegalleen. (Minulle jäi epäselväksi, miksi keisari koki tarpeelliseksi lähettää robottilinnun sellaiselle, jolla on alkuperäinen versio.)

Mekaaninen laulaja korvaa nopeasti elävän satakielen, kykeneehän se toistamaan kappaleensa koska tahansa ja tismalleen samanlaisena, ja kaiken lisäksi se on vielä koristeltu jalokivin. Hoviväen hyräillessä robotin luritelmaa satakieli painuu unohduksiin.

Kun keisari lopulta makaa kuolinvuoteellaan, hän näkee ympärillään kaikki hyvät ja pahat tekonsa itse Kuoleman istuessa hänen rintansa päällä. Keisari on kauhuissaan näyistään, ja toivoo hartaasti kuulevansa satakielen laulun, joka karkottaisi ilkkuvat muistot. Robottilintu on kuitenkin rikki, ja hoviväen kaavaillessa jo seuraavaa hallitsijaa keisari jää yksin. Silloin, keskelle kaikkea epätoivoa, lennähtää ikkunasta satakieli, joka parantaa keisarin laulullaan.

Sadun teemoina ovat anteeksianto ja ulkonäön merkitsemättömyys. Keisarilla on komea palatsi, upea puutarha ja suuri joukko hoviväkeä, mutta kun hänen oma ulkoinen kauneutensa rapistuu, hänet hylätään kuolemaan yksin. Kaikista keisarin tutuista hänen luokseen palaa vain satakieli, sangen mitäänsanomattoman näköinen lintu, jonka keisari on vuosia aiemmin häätänyt palatsista.

Samoin sisimmän tärkeyttä korostaa satakieli itsessään: hän kohoaa ulkonäöstään huolimatta hyvinkin arvostetuksi keskellä prameilevaa hovia, koska hän osaa laulaa. Hän ei myöskään loukkaannu, vaikka hänet syrjäytetäänkin, vaan on valmis antamaan sekä keisarille että mekaaniselle versiolleen anteeksi.

Satakielen vastakohtana on robottilintu. Se on ulkonäöltään häikäisevä, mutta kuten eräs köyhä kalastaja toteaa tarinassa, "there's something missing" - jotain puuttuu. Robotin laulu on kaunista ja luomoavaa, mutta se ei kykene kuin yhteen kappaleeseen.

Tässä sadussa minut lumoaa sen henkilöhahmot. Hovin elämä on kertakaikkisen hauskaa luettavaa: satakielestä tulee uskomattoman suosittu, ja näin ollen titteleitä jaellaan satakielen löytämisestä, tervehdykset kuitataan sanomalla "night" ja vastaamalla "gale" ja innostuupa yksi kirjoittamaan satakielestä paksuja kirjoja, jotka kaikki sitten esittävät lukeneensa ja ymmärtäneensä. Satakieli taas on lempeä ja ystävällinen myös niille, jotka eivät ole samanlaisia hänelle. Kaiken tämän keskipisteessä on vielä keisari, jonka henkinen kehitys on itseasiassa suloista.

Toinen suosikkini on The Shadow.

Eräänä yönä filosofi herää ja huomaa, että naapurin parvekkeelta kajastavassa valossa seisoo nainen. Kun filosofi nousee ylös ja yrittää nähdä paremmin, sekä nainen että valo katoavat. Ainoastaan kaunis musiikki kantautuu ulos vastapäisestä talosta.

Näky jää vaivaamaan filosofia, mutta kukaan ei osaa kertoa, kuka talossa asuu. Lopulta tuskastuneena filosofi ajattelee, että hänen varjonsa lienee ainut, joka voi livahtaa naapuriin. Sitten filosofi perääntyy huoneeseensa ja katsoo, miten hänen varjonsa näyttää pujahtavan vastakkaisella parvekkeella sisälle, kun hän itse sulkee oman ovensa. Kun filosofi seuraavana päivänä kävelee auringonvalossa, varjoa ei filosofin yllätykseksi näykään.

Monen vuoden kuluttua filosofi kuulee oveltaan koputuksen, kun hänen vanha varjonsa palaa takaisin. Se kertoo seikkailuistaan, kaikesta oppimastaan ja siitä, miten onnistui rikastumaan vuosien varrella. Kun Varjo pyytää filosofia kylpylään kansaan vanhojen aikojen muistoksi, tämä ei tohdi kieltäytyä.

Kylpylässä Varjo tapaa prinsessan, joka ihmettelee, miksei Varjosta lankea varjoa. Silloin Varjo viittaa filosofiin ja väittää tätä varjokseen. Prinsessa ja Varjo rakastuvat ja menevät kihloihin.

Varjo kertoo kihlauksesta filosofille ja selittää, että tämä voisi tulla asumaan palatsiin myös; ainoina ehtoina on, että filosofin pitäisi sallia muiden kutsuvan häntä varjoksi ja suostua makaamaan Varjon jaloissa kuin kunnon varjo kerran vuodessa, kun tämä itse istuisi auringossa. Filosofi pöyristyy huomatessaan heidän paikkojensa vaihtuvan, ja kieltäytyy ehdottomasti. Hän syyttää Varjon huijanneen prinsessaa, ja että hän kertoisi tälle nyt totuuden. Varjo ei sitä salli, vaan kutsuu vartijat ja mestauttaa entisen isäntänsä. Seuraavana aamuna hän menee naimisiin prinsessan kanssa ja elää kuin aito mies.

The Shadow'sta tulee mieleen ensimmäisenä sananlasku "on kuin varjo entisestään". Sadussa käy juuri näin: pikkuhiljaa Varjon ja filosofin paikat vaihtuvat, kunnes lopulta filosofista ei jää jäljelle kuin Varjo. Vaihdoksen, ja sitä käyttä filosofin kuoleman, syynä on pohjimmiltaan filosofi itse. Hän toivoo saavansa tietää lisää naapuristaan, joten lähettää varjonsa tutkimaan asiaa miettimättä seurauksia. Vaikka tällainen on sangen epätodennäköistä todellisuudessa, sen voi yleistää helposti kaikkeen harkitsemattomaan toimintaan.
Päätöksiä ei saisi tehdä ilman, että pohtii tekojensa seurauksia. Niin, ja naapuria ei saa vakoilla.

Toisaalta satu varoittaa myös oman itsensä kadottamisesta. Varjo on ikään kuin roolihahmo, johon turvaudutaan vieraiden keskuudessa, kun oma minä ei tunnu riittävän. Jos tällaista näytelmää pitää yllä liian usein tai kauan, pikkuhiljaa saattaa unohtaa, millainen oli alunperin - eikä paluu omana itsenä olemiseen onnistukaan.

Juoni on näin tarkemmin mietittynä melkeinpä karmiva. Kenties juuri se kiehtookin minua sadussa: yleensä niissä on onnellinen loppu ja pelastava prinssi, kun taas tässä käykin päinvastoin. Opetuskaan ei ole usein toistetusta sarjasta, kuten varo vieraita setiä äläkä poistu tieltä mummolaan mennessä. Silti sen tärkeys ei ole yhtään vähäisempi - on hyvä muistaa oman kehonsa lisäksi myös mieli, ja pitää molemmista yhtälailla huolta.

Hieman harmittaa, ettei sadusta selviä, kasvattiko Varjo koskaan omaa varjoa, ja mitä olisi käynyt, jos filosofi olisi suostunut Varjon varjoksi. Olisiko hän pikkuhiljaa hiipunut yhä huomaamattomammaksi, kunnes hän ei olisi enää voinut liikkua ilman Varjoa?

Vielä lopuksi minun on kehuttava kokoelmaa kokonaisuutena. Sadut sopivat mielestäni kaikille: jokainen löytää niistä varmasti pohdittavaa, eivätkä satujen teemat vanhene, vaikka kirjoittamisesta on kulunut jo vuosia. Huonona puolena on mainittava, ettei kokoelmaa ole taidettu suomentaa. Tästä huolimatta suosittelen ihan kaikkia etsimään tämän kokoelman, vaikka kokisi englannin taitonsa riittämättömäksi, sillä teksti on suhteellisen helppoa.

Ymmärtämistä auttavat myös aivan uskomattoman kauniit kuvat! Kunkin sadun yhteydessä on juoneen sopiva, yksityiskohtainen kuva. Tämän lisäksi joka sivun reuna on koristeltu kultauksin, erilaisin geometrisin kuvioin ja ihanin värein. Yhdessä näistä muodostuu hyvinkin satukirjamainen kokonaisuus, joka saa toivomaan, että pitäisi paperikansien sijaan kädessään paksua, tummakantista vanhaa kirjaa.

Kuvituksen tyylistä voi saada esimakua jo kannesta, johon on lainattu The Wild Swan -sadun kuva. Ikävä kyllä kultaukset eivät pääse loistavaan oikeuteensa valokuvassa, vaan ovat näemmä muuttaneet sävyään ruskehtavaksi.

Tilannepäivitys

Apua apua ihanaa sain Brisingrin luettua! ♥ Kirjoitan sen arvostelun joskus lähitulevaisuudessa, kunhan ensin saan valmiiksi H.C. Andersenin satujen pohdinnat.

Näin ollen ainoa keskeneräinen kirja on Maailmanlopun ravintola. Harmittaa vähän, koska en pidä tuosta kannesta yhtään - sitä ei saa pois vielä pitkään aikana, kun mokoma kätkee sisälleen kolme lukematonta kirjaa lisää.

Nyt jonkin aikaa on poltellut Muumitarinat ja Eemelin metkut, joista molemmista olisi ihan omassa hyllyssä kirja. Tekisi kovin mieli lukea niitä, mutta kenties on parempi kahlata ensin Linnunradan sarja läpi ja palauttaa se kirjastoon.

Ikuisuusprojekti

Tulin kipeäksi eikä ole erityisemmin tekemistä, joten päivittelen blogia. Tosin ei ole päivitettävää, mutta mitäs pienistä.

Ennen tätä vuotta en ole oikeastaan koskaan lukenut useampaa kuin yhtä kirjaa yhtä aikaa. Olen pitänyt sitä vähintäänkin sekavana toimintatapana ja ihmettellyt, miten juonikuvioissa voisi pysyä kärryillä. Nyt olen sitten huomaamattani alkanut harrastaa samaa.

Tällä hetkellä on kesken oikein kolme kirjaa, joista tosin yksi on muita huomattavasti kevyempi niin sisällöllisesti kuin kirjaimellisestikin. Jokainen tuntuu silti ikuisuusprojektilta, kukin tavallaan.

Brisingr, huh. Taisin jo aiemmin valittaa, että se kirja on tiiliskivi. Se painaa varmasti kilon, siinä on hirveästi sivuja eikä missään ole höttöisiä kohtia, jotka voisi lukaista läpi vähemmällä paneutumisella niin, että yhtäkkiä olisikin hurahtanut sata sivua ohi. Joku voisi pitää kaikkia näitä kohtia hyvinä merkkeinä, mutta ei ne ole. Ei todellakaan. Tuntuu, että mitään ei tapahdu eikä sivuja siirry oikealta vasemmalle vaikka niitä kääntelisi kuinka. Tekisi mieli loikata muutaman kymmenen sivun ohi, että päästäisiin oikeasti vähän jännempiin kohtiin, mutta se taas ei sopisi haasteen ideaan. (Sinänsä huvittavaa murehtia haastetta, jonka toteutuminen näyttää epätodennäköiseltä. Luulisi, että tässä vaiheessa olisi se ja sama, hörppäänkö muutaman sivun ohi. Toisaalta en ole aiemminkaan jättänyt lukematta sivuja kirjoista. Se tuntuisi huijaamiselta! :D)

Kenties suurin syy Brisingrin puumaisuuteen on sen jännityksen puute. Taistelukohtauksia on mukava lukea, koska silloin tuntuu, että tarina elää kerrankin. Sitten palataan takaisin päähenkilön arkielämään, joka on juuri niin hohdokasta kuin oikeittenkin ihmisten arkielämä. Olen nyt menossa muutaman sivun yli puolenvälin, minkä kunniaksi voisi melkein nimetä jo oman muistopäivänsä. Ehkä tein virheen, kun luin kolme Perillinen-sarjan osaa peräkanaa. Olen lukenut jokaisen kirjan aina vain edellistä hitaammin. Suoraan sanottuna olen aika puutunut koko tarinaan.

Maailmanlopun ravintola taas on jatkoa Linnunradan käsikirja liftareille. En ole oikein ikinä ollut innostunut scifistä (terveisin DW-fani, joka luki aiemmin Kvanttivarkaan), mutta tunsin jonkinlaiseksi velvollisuudekseni lukea Linnunrata-sarjan. Olen nähnyt elokuvan kahdesti tai kolmesti, kuullut ylistyksiä ja nähnyt viittauksia sarjasta siellä sun täällä, ja mikä tärkeintä, syntynyt pyyhepäivänä. Ajattelin, että tämän on pakko olla hauskaa luettavaa.

No, ei ollut. En tiedä, pitäisikö syyttää suomentajaa, mutta jotenkin huumori tuntuu teennäiseltä ja pakotetulta. Toisinaan se onnistuu huvittamaan, mutta sitten sitä tuleekin taas liikaa ja loppufiilikseksi jää paljonpuhuva "äh".

Tätä on kuitenkin paljon helpompi ja nopeampi lukea kuin Brisingriä. Harmi kyllä olen ottanut Brisingrin päätavoitteekseni, jonka loppuunlukemisen eteen näen vaivaa eniten, joten Maailmanlopun ravintola saa lorvia kirjahyllyssä.

Ehkä minun olisi pitänyt lukea enemmän scifiä, jotta kykenisin ymmärtämään Linnunrata-sarjan hauskuuden. Tämänhän pitäisi olla jonkinlainen parodia, mutta toistaiseksi homma tuntuu vain päättömältä kohellukselta. En sanoisi, että sarja on silti huono. Oikeastaan en ymmärrä, miksi tästä tuli niin suosittu. Kaiketi tällaista tarvittiin scifi-puolellekin.

Eniten tässä masentaa, etten ole ehtinyt lukea kuin yhden kirjan viidestä. Minulla on jo yksi massiivinen urakka läpikahlattavana, joten ei oikein innosta ajatella, että odottamassa olisi toinen lisää.

Sitten on vielä Best-loved stories by Hans Christian Andersen, eli Andersenin satuja. Tämä on minun välttelykirjani, johon tartun, kun pitäisi lukea Brisingriä. Best-loved stories vain on täydellinen vastapaino noille kahdelle muulle kirjalle! Sen sadut ovat lyhyitä, jolloin yhden lukeminen käy nopeasti, mikä taas innostaa lukemaan vielä seuraavankin. Lisäksi satumuoto tuo mukavaa vaihtelua fantasiaan ja scifiin.
En taida sanoa tästä muuta, koska enää on vain muutama satu jäljellä, ennen kuin pääsen tekemään arvostelun.

Kaksikymmentäviisi sadasosaa takana!

Jee, nyt on 1/4 tavoitteesta luettuna! Jäljellä on kivasti rapiat 3 kuukautta aikaa lukea loput 3/4, eli siis joka kuukausi oisi edessä sama määrä mitä tähän mennessä on saavutettu. Mikäs tässä!

Tällä hetkellä luen Brisingriä, mikä on suoraansanottuna puuduttava kirja. Tykkään kyllä siitä, olen lukenut sarjan aiemmat osat ja näin, mutta äh. Jokin ei nyt vain natsaa. Onko kirja niin pitkä? Toisaalta lukaisin kerran Feeniksin killan 1050 sivuineen kahdessa päivässä. En siis oikeasti tiedä, mistä nyt kiikastaa. Jotenkin tapahtumat eivät vain luista, kaikkea odotellaan ja junnataan vähemmän hohdokkaissa asioissa. Ehkä paras sana kuvaamaan tätä kirjaa on realistinen. Ei siis sillä tavalla realistinen kuin vaikkapa Seitsemän veljestä, onhan tässä fantasiakirjasta puhe. Tarkoitan ennemminkin henkilöiden elämään pätevää realistisuutta. Kenenkään elämä ei ole yhtä seikkailusta toiseen juoksemista, eikä siten ole Brisingrinkään tyyppien. Kenties homman voisi pelastaa taidokkaalla kielenkäytöllä, mutta tiedä sitten onko vika kirjoittajan vai suomentajan, teksti ei ole niin hohdokasta mitä voisi. Ei, tämä ei vain ole sellainen kirja, jonka ahmisi yön aikana.

Ikuisuusprojektilta tuntuvan kirjan vuoksi olenkin sitten napannut toisen kirjan rinnalle. Tämä on omiaan auttamaan Brisingrissä etenemistä. Toisin sanoen olen yhä samalla sivulla kuin viikko sitten.

Joka tapauksessa, toisena kirjana vieressä kulkee Linnunradan käsikirja liftareille - maailman ainut viisiosainen trilogia. Tarkkasilmäisimmät lienevät huomanneen, että olenkin jo ensimmäisen osan lukenut. Päätin nämä laskea erillisiksi kirjoiksi, koska tosiaan kyseessä on sarja, jonka osat on julkaistu eri vuosina. Sitä paitsi haasteen toteutuminen näyttää niin hurjan helpolta, että taidan avittaa sitä vähän lisää. Periaatteessahan minulla on vain yksi kirja kädessä, mutta se sisältää viisi kirjaa, joten näillä mennään.

Voisin oikeastaan kirjoittaa arvostelun Linnunradan käsikirjasta liftareille. Katsotaan viitsinkö ehdinkö. Sen asema tunnettujen kirjojen joukossa kait pakottaa sanomaan jotain edes yleisesti koko sarjasta.

Mainostan taas, että jos luettujen kirjojen joukosta bongaa jonkin kiehtovan nimen, minua voi pyytää kirjoittamaan siitä arvostelun. Tämä ei koske kirjaa-jonka-nimeä-en-muista.
Toki muunkinlainen kommentointi on sallittua.

Arvostelu - Varjojen kaupungit -sarja

Varjojen kaupungit on Cassandra Claren fantasiakirjasarja, josta olen tähän mennessä lukenut kaksi ensimmäistä osaa: Luukaupungin ja Tuhkakaupungin.

Sarja kertoo Clary-nimisestä tytöstä, joka asustelee New Yorkissa. Ensimmäisessä kirjassa Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe. Hän saa selville, että kuuluu varjometsästäjäsukuun, ja siksi kykenee näkemään koko alamaailmaan: vampyyrit, velhot, ihmissudet, haltiat, muut varjometsästäjät ja rakennukset, jotka kaikki piilottelevat New Yorkin tavanomaisemman kuoren alla.

Kaikesta yliluonnollisesta huolimatta meno on suht rauhallista. Vampyyrit ja ihmissudet eivät liiemmälti pidä toisistaan, mutta se ei ole suurikaan ongelma. Todellisia pulmia aiheuttavat ties mistä ulottuvuudesta putkahtelevat, toinen toistaan irvokkaammat demonit, joiden listiminen on varjometsästäjien pääasiallinen tehtävä. Tämän lisäksi varjometsästäjät toimivat jonkinlaisina alamaailman poliiseina, mutta kuten sanottu, sillä rintamalla ei paljoa puuhaa ole.

Clary itse ei ole erityisen riemastunut tästä löydöksestä. Hän on siihen asti elänyt täysin normaalia elämää "maallikkona", eli ei-alamaailman väkeen kuuluvana. Sitten hän yhtäkkiä saa lisää perheenjäseniä ja tempautuu mukaan sodan partaalla tasapainoittelevaan maailmaan, joka on soluttautunut New Yorkiin kuin Viistokuja Lontooseen. Kun Clary vielä tajuaa, että hänen äitinsä - jonka pahis muuten kidnappaa - ja äidin läheinen ystävä Luke tietävät molemmat alamaailmasta, Clary ei enää ole varma, tunteeko hän kumpaakaan. Äiti on sekä valehdellut tytölleen päin naamaa että peukaloituttanut hänen muistiaan, ja Luke taas on kaikkea muuta kuin tavallinen kirjakaupanpitäjä. Ei ihme, että Clary tahtoisi elää maallikkona.

Parin yllättävän käänteen jälkeen Clary kuitenkin huomaa, ettei paluuta entiseen enää ole. Hän on joutunut tärkeään asemaan tässä pahis-hyvis-kamppailussa, eikä hän siksi voi vetäytyä pois tai pysytellä puolueettomana.

Kaikista demoneista ja muista örkeistä huolimatta kirjasarja tuntuu keskittyvän enemmänkin ihmissuhteisiin. Tiivistetysti: kaikki ovat ihastuneita johonkin sellaiseen, joka on ihastunut johonkuhun toiseen. Sitten pähkäillään ja tuskaillaan. Simon, Claryn paras ystävä, paljastaa rakastaneensa Clarya jo kauan. Clary haluaisi kovasti vastata pojan tunteisiin, mutta hänen puolestaan he ovat vain ystäviä. Clary itse on palavasti rakastunut veljeensä, josta ei ole aiemmin tiennyt mitään. No, ainakin veli on rakastunut Claryyn myös.

Veljeen on rakastunut veljen läheinen kaveri, johon taas on ihastunut kolmas tyyppi. Tuhkakaupungissa kuvioon astuu vielä Maia, joka ihastuu Simoniin. Tietenkään Simon ei tunne ystävyyttä syvempää Maiaa kohtaan. Tiedä sitten, onko newyorkilaisten elämä oikeasti noin mutkikasta, vai onko tämä vain alamaailman tapa.

Kun kirjan avaa, heti sisäkannessa komeilee teksti:
"-- Varjojen kaupungit -sarjan suurimpiin ihailijoihin lukeutuu Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer."
Meyerin sarja on minulle tuttu, ja olenkin jo mielipiteeni Houkutuksesta sanonut. Tämä yllättävä viittaus toiseen kirjailijaan jäikin mieleen, kun aloitin Luukaupungin lukemisen. Tiedä sitten, kuvittelinko vain, mutta kummasti alkoi löytyä yhtäläisyyksiä.

Molemmissa sarjoissa on vampyyreja, vieläpä vegetaristiversioina. Ihmissudet? Löytyy. Voittamaton viha ihmissudet vs vampyyrit? Löytyy. Tavallinen tyttö, joka rakastuu palavasti mahdottomaan kohteeseen? Löytyy. Kyseisen kohteen pianonsoittotaidot? Löytyy.

Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä olin havaitsevinani. Esimerkiksi Isabelle on kuin ilmetty Rosalie: kaunis, täydellinen ja päähenkilön inhoama. Tosin Clary pärjää paremmin Isabellen kanssa kuin Bella Rosalien. Houkutuksessa Rosalie suorastaan vihasi Bellaa, kun taas Varjojen kaupungeissa Clary on pelkästään kateellinen Isabellellle.

Nimetkin on jännän samat. Houkutuksessa on Isabella, VK:ssa Isabelle. Jacob - Jace. Alec (yksi Volturien joukosta) - Alec (varjometsästäjiä).

Lopulta piti ihan tarkistaa, kumpi on kirjansa ehtinyt julkaista ensin, Meyer vai Clare. Houkutus veti pitemmän korren. Tiedä sitten, onko Clare lukenut Houkutuksen ja napannut ideoita (ja tykkääkö Meyer Claren sarjasta juuri sen sisältämien Houkutus-yhtäläisyyksien vuoksi). Niin tai näin, itselleni jäi vaikutelma, että Claren kirjoissa on samoja piirteitä kuin Houkutuksessa, mutta pitemmälle ja hienovaraisemmiksi kehiteltyinä.

Nimiin palatakseni: en pidä Varjojen kaupunkien nimistä. Clary tuntuu kaikkein naurettavimmalta, kun kirjailijan sukunimi on Clare. Näin sivumennen sanoen saman tempun astetta paremmin on tehnyt Darren Shanista kertovien kirjojen kirjoittaja Darren O'Shaughnessy, kirjailijanimeltään - tadaa - Darren Shan.

Anteeksi vain, mutta maailmassa on miljoonia nimiä. Onhan se kiva, että omasta nimestään tykkää, mutta voisiko sen päähenkilön nimeksi laittaa jonkun muun. Vai haetaanko tässä nyt sellaista vaikutelmaa, kuin kirjailijana olisikin päähenkilö ja teos ikään kuin omaelämäkerta? Tämän puolesta ainakin puhuisi se, että Cassandra Clare on oikealta nimeltään Judith Rumelt. Kaikkia tällainen ei varmastikaan häiritse, mutta minua kyllä.

Pidän kyllä näin muuten näistä nimistä. Jace, Alec, Luke, Jocelyn, Clary, Maryse... Nättejä ovat. Sen sijaan varjometsästäjien kokonimet tuntuvat naurettavilta: Lucian Graymark, Isabelle Lightwood, Valentine Morgenstern. Clarynkin oikea nimi on Clarissa Fairchild. En tiedä, olenko ainoa, jolle näistä tulee mieleen ne ensimmäiset tarinat, joita kirjoiteltiin ala-asteen ja yläasteen aikoina, ja joiden henkilöt olivat nimiltään sen tapaisia kuin Elizabeth Isadora von Everbeauty. Varjometsästäjillä on kyllä oma maansa, Idris, joten heillä on taatusti myös oma kulttuurinsa ja omat nimensä. Ihmetyttää vain, miksi Saksan ja Ranskan välissä sijaitsevan maan asukkaat ottaisivat sukunimekseen englannin kielisiä sanoja. Vai ovatkohan nämä käännöksiä? Hieman enemmän olisi kirjailija voinut tätä selventää.

Kirjasarjassa on paljon hyvääkin. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, ja ahmaisinkin Tuhkakaupungin muutamassa päivässä. Olen myös positiivisesti yllättynyt, miten useasta sarjaan marssitetusta hahmosta huolimatta jokaisella on selkeästi oma persoonallisuutensa. Mikäli jotakuta jäi nyt kaihertamaan aiempi Houkutus-vertaus, niin ei huolta: Varjojen kaupunkien henkilöhahmot ovat pitkälle suunniteltuja, eikä missään vaiheessa tule fiilistä, että Clare olisi arvalla jaellut luonteenpiirteitä. Mikä parasta, pääsankaritar Clary ei ole yhtä voimaton ja sivussa kuin Bella.

Tekstin sujuvuus ja hienot henkilöhahmot yhdistyvät sievästi, kun näkökulma vaihtuu kertojalta toiselle. Otan nyt esimerkiksi Jacen ja Claryn, koska heitä voisi kuvata tarinan pääkertojiksi.

Vaikka henkilöt kävisivät samassa paikassa, he molemmat kuvailevat näkemänsä. Tämä on ihan luonnollista, koska tokihan Jace panee merkille yhtälailla ympäristönsä kuin Clarykin siitä huolimatta, että tyttö oli paikalla lukijan näkökulmasta ensinnä. Olisi outoa, jos kirjailija ei olisi antanut Jacenkin katsella ympärilleen, vaikka informaatio meneekin päällekkäin Claryn aiemmin kertoman kanssa. Kuitenkaan Jace ei toista Claryn sanomisia täydellisesti, vaan he painottavat hieman eri asioita. Tämäkin on ihailtavan luonnollista, sillä persoona vaikuttaa pitkälti siihen, mitä painaa mieleensä.

Hahmojen lisäksi myös maailma on hyvin suunniteltu. Olen toki lukenut vain kaksi osaa kokonaisesta sarjasta, mutta olisin silti toivonut hieman tarkempia selityksiä asiaan jos toiseenkin. Löysin Wikipediasta artikkelin Clockwork Angelista, mikä osottaisi, että mahdollisuuksia syvällisempään alamaailman esittelyyn olisi. (Plussaa muuten Clarelle siitä, että tuo kirja sijoituu ihan eri aikaan ja paikkaan kuin Varjojen kaupunkien trilogia, mutta silti seassa on tuttuja nimiä!)

Loppujen lopuksi tykkäsin lukea näitä kirjoja. Juoni on vähän peruskauraa, mutta toisaalta joka kirjan ei tarvitsekaan olla Niin Omaperäinen. Hyvällä kerronnalla, persoonallisilla hahmoilla ja toimivalla suunnittelulla korjaa monta pikkuvikaa.

Painotan silti, että luin kirjat vain kerran läpi. Sanoisin, että kirja on oikeasti hyvä vasta sitten, kun sen on lukenut läpi kahdesti ja suunnittelee siitä huolimatta kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla moni puute jää huomaamatta, kun on kiire kahlata kirja loppuun ja selvittää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Toisella kerralla on enemmän aikaa kiinnittää huomiota sanavalintoihin, lauserakenteisiin ja sen sellaisiin ulkoisiin seikkoihin.
Pienenä miinuksena jäi mieltä kaihertamaan nimet. Vaikka luettelinkin Houkutus-viitteitä, ne eivät kuitenkaan pomppaa silmille lukiessa. Toisena miinuksena oli tapahtumapaikan epämääräinen, mutta silti tarkka kuvailu. Tämä ei kylläkään ole kirjailjan vika, vaan syypäänä on oma heikko New Yorkin tuntemukseni. Osaan luetella muutamia New Yorkin kaupunginosia, mutta en osaa sijoittaa niitä kartalle. Näin ollen mielikuvitusta jarrutteli kuvaukset "Clary oli kaupunginosassa X ja idästä näkyi Vapaudenpatsas", kun en tiedä, missä kohtaa New Yorkia on Vapaudenpatsas ja missä kaupunginosa X.

Kirjasarjan kannet ovat muuten katsomisen arvoiset. Tykkään varsinkin väreistä! Tässä mallina Luukaupugin ja Tuhkakaupungin kannet. (Ihmisten kropassa näkyvät pyörteet ovat riimuja, joilla varjometsästäjät saavat mm. parannettua haavojaan tai lisättyä voimaa.)

Suosittelisin näitä kirjoja kevyeksi lukemiseksi. Ihan heikkohermoisimmat eivät välttämättä tykkää, koska tässä sarjassa veri lentää ja luut murtuvat useampaan otteeseen.

Arvostelu - Kvanttivaras

Kvanttivaras on Hannu Rajaniemen ihka ensimmäinen kirja, joka ilmestyi alkuperäisenä englanniksi, ja jonka suomenkielisen käännöksen nyt sitten luin - eikun mitä?

Kyllä, suomalainen kirjailija otti ja kirjoitti kirjan englanniksi, joka käännettiin suomeksi. En tiedä, kuinka yleistä tämä nyt on, mutta vähän yllätti kyllä, kun huomasin piteleväni käännöstä. Alkuhämmennyksen jälkeen totesin, että ei yhtään hullumpi juttu kuitenkaan - paremminhan sitä englanniksi pääsee läpi kuin suomeksi. Totuushan se on, että Suomi on kartalla pieni pläntti jota asuttaa vielä pienempi kansa. Sellaisista lähtökohdista on vähän paha ponkaista laajempaan tunnettavuuteen.

Seuraava havainto oli, että kirja kärsi kääntämisestä. Englanti on yksinkertaisesti tehokkaampi kieli kikkailla vaikeilla sanoilla - esimerkiksi jo kvantti kuulostaa englanniksi paljon vakuttavammalta: quantum. Kirjan scifimäisyyttä lisäävä tieteisjargon olisi toiminut paremmin, jos sitä olisi tehostanut englannin kielen omituinen taipumus käyttää vaikeita sanoja yksinkertaisille asioille.

Eipä sillä, lukeminen oli sangen haastavaa suomeksikin. Rajaniemi ei erityisemmin tuhlaillut aikaa sellaisten pikkuseikkojen kuten maailman selittämisen kanssa. Jos et tiedä, kuinka suuri ero on Marsin ja Maan painovoimalla tai tunnista sanaa dilemmavankila, niin voi voi - kirjailija ei sitä aio paljastaa. Tietenkin jonkinlaisia vihjeitä oli, eihän Rajaniemen pääasiallinen tavoite tokikaan ole salata näitä asioita lukijalta, mutta itse luovutin lopulta ja päädyin tarkastamaan avaruuskirjasta Marsin tarkemmat tiedot. Ikävä kyllä mikään kirjoistani ei kerro, mikä mahtaa olla dilemmavankila tai arkontti, joten jonkinlaista päättelyä joutui tämän teoksen kanssa harrastamaan.

Jargonin vuoksi alku oli hieman takkuileva ja vaikea lukea, koska fysiikkaan en ole peruskoulun ja lukion oppimärää enemmän perehtynyt koskaan. Lisäksi piti pyrkiä selvittämään tapahtumien kulku kirjan alkuun verrattuna menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Toisin sanoen kirja starttaa päähenkilön istuessa dilemmavankilassa, ja koska sanaa en itse ainakaan tunnista, yritin koko ajan saada selville, miten päähenkilö oli sinne joutunut. Samaten yritin pysyä kärryillä, mitä dilemmavankilassa oikein tapahtui - paikka eroaa aika lailla Maan vankiloiden peruskaavasta. Luonnollisesti juoni myös pyrki etenemään, jolloin piti yrittää ottaa sekin huomioon. Toisin sanoen alku oli työläs.

Kun tapahtumat lähtivät käyntiin (ja päästiin pois hämmentävästä vankilasta), tieteisjargoniin alkoi pikkuhiljaa tottua. Fysiikan gradua ei tällä lukemisella tosin lähdettäisi kirjoittamaan, mutta jonkinlainen epämääräinen hahmotus sanojen mahdollisesta merkityksestä syntyi sivujen kääntyillessä.

Lukemista helpotti myös juoni, jossa päähenkilö alkoi itsekin selvittää omaa menneisyyttään. Näin ollen aiemmin lukijan vastuulle jäänyt menneisyyden ja tulevaisuuden välillä tasapainoittelu yhdistyi: juonen liikkuessa eteenpäin mentiin samalla myös taaksepäin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että nykyhetkessä ei tapahdu suurempia muistiresursseja vaativia asioita, vaan lukija saa keskittyä menneisyyden palapelin kasaamiseen päähenkilön opastuksella.

Kirjan rakenne oli kiinnostava. Teksti on pääsääntöisesti minä-muodossa, tietenkin päähenkilön kertomana. Sitten yllättäen kirja keskittyykin etsivään, jolloin kertojakin vaihtuu hän-muotoon. Soppaa sekoittaa myös väliesitykset, joissa seikkailee välillä päähenkilön entinen minä, toisinaan näennäisesti tapahtumiin liittymättömät henkilöt. Näiden kolmen vaihtoehdon väliä sitten pompitaankin loppukirjan ajan.

Ensin ajattelin, että onpas sekava kirja: paljon jargonia, irrallisia hahmoja ja vielä pomppiva kerronta. Kuitenkin lopussa kaikki nivoutui yhteen, ehkä vähän epäuskottavankin osuvasti. Joka tapauksessa kirjasta jäi käteen hyvä fiilis. Rohkenen suositella kaikille scifi-faneille ja mahdollisesti dekkareistakin tykkääville.

Itsehän en ole oikein scifin tai dekkareitten ystäviä, mutta tästä kirjasta pidin. Tarinat sijoittuivat Marsiin, jonne ihmiset olivat rakentaneet siirtokunnan. Paikka vaikutti hyvin tavalliselta kaupungilta, vaikka sekaan olikin laitettu Maan fysiikan lakien mielestä mahdottomia rakennuksia ja edistynyttä teknologiaa - mutta hei, Marsissahan sitä ollaan ja vielä tulevaisuudessa. Ei kai voisi odottaakaan, että toisella planeetalla jaksettaisiin enää muistella vanhoja painovoimalakeja tai käytettäisi ikivanhaa teknologiaa. Lievän dekkarifiiliksen toi mukanaan päähenkilön menneisyyden metsästys, jota päähenkilön entinen minä ei suinkaan ollut tehnyt helpoksi.

Kvanttivarkaalle on jatko-osia, joita en ole vielä ehtinyt lukea. Kirja loppui mukavasti, eikä Rajaniemi yrittänyt houkutella lukijoita jättämällä asioita kesken. Tietyllä tapaa loppu kyllä jäi avoimeksi, ja selvä pohjustus tulevaa varten oli nähtävissä. Tarkoitankin mukavalla lopulla sitä, miten päähenkilölle ei jäänyt enää mikään asia vaivaavasti epäselväksi, vaan tarina sai päätöksensä.

Tilannepäivitys

Eli nyt on Silmarillionkin luettuna! :) Seuraavaksi vuorossa on Magian väri loppuun, ja tämän jälkeen seuraakin kirjastoreissu.

Koska olen nyt saanut luettua peräjälkeen kaksi Tolkienin teosta, Fellowshipin ja Silman, ajattelin kirjoittella jonkinlaisen yhteishehkutuksenarvostelun Tolkienin näistä kahdesta tuotannosta.
Toistaiseksi tämä saa kuitenkin jäädä, sillä minua vaivaa pienoinen laiskuus.

Arvostelu - Houkutus

Ensimmäiseksi minun on kai sanottava suoraan, etten erityisemmin ole innostunut tästä saagasta. En kuitenkaan aio kirjoittaa mitään tappomurskausta, sellaisia kun saa lukea jo ihan tarpeeksi muualtakin netistä.
Houkutuksen juoni yksinkertaistettuna menee suurinpiirtein niin, että teinityttö törmää sattumalta vampyyriin, jonka onnistuu hurmaamaan. Tämän jälkeen kirja keskittyy seuraamaan, kuka lopulta kuolee ja miten.

Luin Houkutuksen nyt kolmannen kerran, enkä yhtään ihmettele sen suosiota. Edward rakastaa Bellaa täydestä sydämestään, vaikka rakkauden osoitukset ovatkin hieman kyseenalaisia, ja kaiken lisäksi Bella on ensirakkaus. Kukapa ei haluaisi moista?

Varjopuolena ihanassa rakkaustarinassa on pahisvampyyrit, mutta mitäpä pienistä. Bella otetaan Cullenien perheen jäseneksi lämpimästi, vaikka tyttö itse kokee olevansa täysin erilainen ja mitätön perheen kauneuden keskellä. Tämäkin vetoaa lukijoihin: kaikki ovat joskus kokeneet olevansa erilaisia ja mitättömiä, jolloin Bellaan on helppo samaistua. Lukijalle tarjotaan myös keino selvitä heränneestä joukkoonkuulumattomuuden tunteesta jälleen Bellan kautta, kun tämä hyväksytään perheeseen ehdoitta. Mikäli tässä ei vielä ollut tarpeeksi, Cullenit myös tarjoutuvat suojelemaan Bellaa henkensä uhalla aiemmin mainituilta pahisvampyyreilta.

Näin ajateltuna Houkutus on hieno kirja: Bellaan samaistumisen kautta pääsee lukija itse omiin tunteisiinsa käsiksi, ja samalla päiväunimaisesti voi haaveilla modernin sadun prinssistä. Pahisvampyyrit voisi nähdä yleisesti elämän vastoinkäymisten symbolina. Kyllä tällaisesta kehtaa jo elokuvan tehdä.

Mutta sitten se yksi pieni ongelma. En ole romantikko. Tai no, tietyssä mielessä olen, mistä muistuttaa pitsiset ruusuverhot, mutta kuvaannolliselle siirapille olen vahvasti allerginen. Houkutus tursuaa allergeeniani sivujen välistä vahvana tahmana, joka varmasti monen muun mielestä on nimenomaan kirjan, tuota, houkutuksen ydin. Ehkäpä itsekin voisin siedättyä hempeilyyn, mikäli sitä ei jatkuisi 3/4 kirjasta. Miksi Meyer on jättänyt tärkeimmän osan juonesta muutamalle kymmenelle viimeiselle sivulle? Onhan Edward komea, kimaltava ja kerrassaan vertaamaton, mutta kenties kuvailun ja kuolaamisen olisi voinut jättää hieman vähemmälle.

Vastaväitteenä voisi esittää, ettei Edwardin ja Bellan suhde olisi voinut kehittyä yhtään nopeampaa, tekihän se jo tällaisenakin hurjia loikkia välttelen-sinua-minkä-voin -tasosta en-kestä-elää-ilman-sinua -asteelle.
Miksi kirjaa ei sitten pidennetty? Jos Edwardin kudosten kehittyneisyydestä saa niin monta sivua irti, eikö jännittävästä takaa-ajostakin olisi voinut kertoa hieman pidemmin?

Jäin myös kaipaamaan Charlien reaktioita Bellan palatessa. Houkutus ohittaa paluumatkan Forksiin olankohautuksella ja parilla muistolla, mikä tuntuu melko kiireiseltä valinnalta. Väsyikö Meyer kirjoittamaan? Olisin haistavinani samaa tyyliä, joka itselleni ilmaantuu tarinan kohdassa, jossa kaikki kiinnostava on jo tapahtunut ja jäljellä on enää lopetus ja sitten suuri urakka on ohi. Tällöin tulee kiusaus ohittaa pienet, mutta tärkeät tapahtumat parilla huomautuksella ja painaa pistettä viimeisen kerran.

Henkilöhahmoissakin olisi paranneltavaa. Edward jää hieman etäiseksi ja, mikäli vertausta voi miehestä käyttää, barbienukkemaiseksi. On kummallista, ettei Edwardista tunnu irtoavan muuta kuin kimaltavaa komeutta ja patsasmaisuutta. Missä viisaat, sadan vuoden aikana kertyneet pohdinnat? Edward vaikuttaa jääneen teini-ikään kiukuttelullaan ja itsepäisyydellään, jotka voisi vielä niellä luonteenpiirteinä, jos hyviä luonteenpiirteitä olisi tarjolla tasapainoksi. Onhan Edward uhrautuvainen, ja hän ajattelee vain Bellan parasta. Tosin tämäkin sinänsä hieno piirre menee pieleen siinä, että Edward esittää välittämisensä ylisuojelevuudella, alentuvaisuudella ja marttyyrimaisyydella. Mitä ihmettä!

Bella istuu autossa Emmetin ja Alicen kanssa. Edward ohjaa. James ja Victoria on kintereillä, baseball-peli on juuri päättynyt. Bella yrittää selittää, että hitto vie hänen isänsä jää nyt vaaraan, pakko palata. Edward pitää päänsä ja kaasuttaa kahtasataa poispäin kaupungista, vaikka Emmet ja Alice vakuuttavat Bellan idean olevan hyvä. Ymmärrän, että tuollaisessa tilanteessa kiihtyy ja pelkää rakkaansa puolesta, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö voisi oikeasti harkita, mitä toinen sanoo. Vai eikö Bellan mielipiteillä ole merkitystä? Alice ja Emmethän ne vasta saavat Edwardin kääntymään.

Yöstalkkailuista en edes taida sanoa mitään muuta, kuin että se on törkeää yksityisyyden loukkausta.
Kuitenkin Edward on mielestäni kelvollinen hahmo: kenties voisi ajatella, että ulkonäkö on tasaamassa luonteen piikkejä. Sehän nyt enää puuttuisi sokerisiirappiyliannostuksesta, että komea mies on vielä ylitsevuotavan kiltti ja kohtelias.

Sen sijaan kaikkein pahiten minua ärsyttää Bella. Tyttö ei ole koskaan edes ihastunut, mutta sitten Edward onkin elämän rakkaus. Okei, onhan tämä puoliksi satua ja puoleksi fantasiaa, joten mikäpä siinä - vaikka tätä rakastumista olisi voinut hieman hillitä. Edwardhan on yhtä paha pakkomielle Bellalle kuin Draco Harrylle!
Bellan luonne taas. Kaikkien muiden seurassa neitokaisesta kuoriutuu ihan erilainen persoona: Charlielle hän valehtelee täysillä ja laukaisee vielä sangen ilkeän kommentinkin, sinnikkäät ihailijat hän torjuu päättäväisesti ja vakuuttavasti ja autossa pakomatkalla muutamassa minuutissa keksitty juoni oli erittäin fiksu - Emmetin sanoin, Bellahan on piru naiseksi.

Mutta sitten ilmestyy Edward sulosilmineen ja Bella on ihan vetelänä. Tytöstä tulee täysin tahdoton nukke, jota Edward pystyy vetelemään naruista oman päänsä mukaan! Esimerkiksi Bellan ja Edwardin lähtiessä baseball-peliin Bellaa pelottaa matkustaa Edwardin selässä yliluonnollista nopeutta. Hän selventää tiukasti, että pelkää törmäävänsä puuhun, kuolevansa ja oksentavansa päälle. Sitten Edward vähän pussailee ja Bella unohtaa kokonaan pelkonsa. Anteeksi mitä?

Tässä samassa kohtaa osoittautuu Edwardin omituinen ajattelemattomuus. Hän itse rakastaa juoksemista, joten hän ei näytä ymmärtävän, ettei Bella pidä vauhdista. Ensin kaahataan autolla, Bella pelkää. Sitten juostaan metsän halki, Bella melkein pyörtyy. Sitten Edward pohtii, millä veisi Bellan katsomaan baseballia. No tietysti juoksemalla! Mitä vikaa!

Näitä hahmoja olisi pitänyt kehitellä paremmin. Tämä true love -pari ei edes väittele kunnolla saatikka sitten kiistele. Toisaalta, mitä tarvetta moiseen olisikaan, jos Edward päättää ja manipuloi Bellan samaan mielipiteeseen joko ripsien alta katselulla tai pussailulla.

Bellan hahmo vaikuttaa myös vähän turhan ideaalilta: koulun jälkeen mennään kauppaan, tullaan kotiin, tehdään ruoka, syödään, läksyt, vähän Humisevaa harjua/vastaus äidille ja nukkumaan. Toista 365 päivää vuodessa miinus viikonloput, jolloin ei olla koulussa tai kaupassa. Missä dataus tai piirtely tai keräily tai televisio!

Nyt pyydän anteeksi. Minun piti pysytellä suhteellisen neutraalina, mutta tämä pari ottaa älyttömästi hermoilleni. Tästä olisi saanut hienon tarinan vain hahmojen huolellisemmalla suunnittelulla.

Kokonaisuutena sanoisin kuitenkin pitäväni Houkutuksesta. Se sijoittuu kategorioissani tietyssä tilanteissa luettavien ei-niin-vakavien kirjojen lohkoon. Houkutuksessa on monia hyviäkin puolia, kuten toimivat vitsit, hienot sivuhenkilöt kuten Alice ja Renée (jotka vaikuttavat toimivan luonteelleen uskollisemmin ja inhimillisemmin kuin Bella) sekä takuttomasti etenevä kieli.

Alicesta pitkin vielä mainita, että hänen tarinansa oli kiinnostava, mutta se(kin) ohitettiin hieman turhan nopeasti. Miksei Alice ollut itse selvittänyt asiaa? Jos hän oli mielisairaalassa, siitä oli varmasti jäänyt johonkin merkintöjä.

Ja muutenkin, olisi ollut kiehtovampaa, jos Alicen tarina olisi raottunut pala palalta. Myöhemmissä kirjoissa Alice olisi voinut vaikka kiinnostua taustoistaan ja lähteä selvittämään, mitä hänen perheelleen oli tapahtunut.

Suosittelen kirjaa romantiikasta ja sen siirapeista tykkääville sekä kevyttä lukemista kaipaaville. Toimii myös, mikäli Sitä Oikeaa ei tunnu löytyvän - ainahan voi haaveilla, että itsekin kohtaisi prinssinsä sattumalta, kun muuttaisi uuteen kaupunkiin.

Voi kokeilla myös katkeroitumispyrkimyksissä: Bellalla ei ole yhtään ystäviä Phoenixissa (ei se niihin ainakaan Forksista pidä yhteyttä), mutta Forksissa siitä tuleekin hirveän suosittu ja haluttu niin ystävä- kuin seurustelurintamallakin. Lisäksi se nappaa itselleen yliluonnollisen, komean ja ihanan vampyyrin. Eikä siinä vielä kaikki, se piru vielä osaa keittääkin ja siltä löytyy tarvittavat raaka-aineet aina kaapeista! Jos minä yrittäisin tehdä vaikka vain kalakeiton ex tempore, niin voisin olla varma, ettei meiltä löytyisi muuta kuin vettä.

Tilannepäivitys

Pitkästä aikaa taas jaksan päivitellä. Bloggerikin on näemmä ehtinyt tässä välissä muuttua, huh.

Olen lukenut ja paljon, mutta en ikävä kyllä saa huhtikuun osalta kirjalistaa kovinkaan paljoa venytettyä. Aikani on huvennut pääsykoekirjojen parissa, mutta koska niistä täytyy lukea vain muutama kappale, ei lukemisistani jää mitään merkintää.

Joka tapauksessa yhtenä päivänä huomasin, että kirjaston lainassa on menossa eräpäivä umpeen. Tuli pikkaisen kiire lukea siis. :D Olin jo ehtinyt aloittaa ja melkein lopettaakin Houkutuksen, jonka siis omistan itse, joten luin sen sitten loppuun alta pois. Sen jälkeen lukaisin vielä Making Moneynkin, jotta sain sen palauttaa kirjastoon.

Näin ollen sain siis kaksi kirjaa lisää vielä viime hetkillä! Nyt ollaan menossa 15:nnessä kirjassa, ellen ehätä lukea jotain siihen väliin. Paksu, pieni ikuisuusprojektini Fellowship of the Ring on edelleen kesken, mutta puoliväli on jo ohitettu onnellisesti. Toivoa siis on tuonkin loppuunlukemisesta! Nyt olen päättänyt, että en aloita enää.. eikun hups. Aloitin jo.

Tällä kertaa vuorossa onkin siis Magian väri, Terry Pratchettin ensimmäinen Kiekkomaailma-sarjan osa. Huomasin lukeneeni sen jo joskus aiemmin, mikä lievästi kyllä yllätti. Olin varma, etten ole lukenut alkupään kirjoja!
No, joka tapauksessa olen päättänyt keskittyä Fellowship of the Ring:iin. Osittain päätökseeni vaikutti kirjan ikuisuusprojektileima, osittain lopun lähestyminen ja osittain Magian värin yllätys. LotR:eja en ole aiemmin lukenut, joten FR meni nyt sitten Pratchettin ohi.

Kaikesta huolimatta lukuaikaani syö yhä pääsykoekirjat. Onnekseni (vai epäonnekseni?) yksi kirjoista on luettava alusta loppuun saakka, joten siitä edes saan merkinnän. Lisäksi vältyn kätevästi arvostelun tekemiseltä. Olen ollut aika laiska arvostelemaan. Toki minulta saa kysyä, jos jostain kirjasta palautetta tahtoo kuulla. Tällä hetkellä kuitenkin näyttäisi siltä, etten millään ehdi kaikista kirjoittamaan. Osa ei edes herätä sen suurempia fiiliksiä, joten on hankala yrittää kiiruulla kirjoittaa mitään järkevää niistä.
Yritän nyt kuitenkin silloin tällöin tökätä joistain kirjoista arvosteluja. Ainakin FR:stä voisi jotain sanoa, sitä kun on tässä luettu niin kauan. Se ikään kuin jo ansaitsee erikoiskohtelun!

Arvostelu - Kiekkomaailma-sarja

Pitkästä aikaa ehdin päivittelemään tätäkin blogia. Kirjoitukset, tai paremminkin niihin valmistautuminen, veivät sopimattoman laajan pätkän elämääni mukanaan. Kuten luettujen kirjojen listasta näkyykin, olen lukenut viimeiset viikot pelkkää psykologiaa. Psykologiaa. Argh.

Riemukseni onnistuin karkaamaan lukemiselta, ja pitkän pakomatkan päätteeksi löysin itseni kirjakaupasta. Myynnissä oli Terry Pratchettin "Posti kulkee" (29. osa Kiekkomaailma-sarjaa kirjan takakannen mukaan, 33. osa Wikipedian mukaan - älkää kysykö, mihin ne 4 kirjaa ovat joutuneet). Koska olen jo lukuisia kertoja ehtinyt tutustua Pratchettin kustantamon jälkeen ja pitänyt siitä kovin, uskaltauduin ostamaan kirjan siltä seisomalta.

Pratchett - olen täysin rakastunut hänen tyyliinsä kirjoittaa! Jokaisessa kirjassa on itsenäinen juoni, ihan kuten suurimmassa osassa kirjoja nyt on. Näin ollen kirjan pystyy lukemaan pinnalliselta tasolta ja nauttimaan sen juonesta, oivalluksista ja käännekohdista.

Lisäksi jokainen kirja linkittyy laajempaan, jatkuvaan juoneen: jokainen tarina liittyy tavalla tai toisella Ankh-Morporkiin tai sen asukkaisiin. Päähenkilö ei kuitenkaan ole sama. Toisinaan juoni keskittyy Rincewildiin, melkoisen koheltavaan velhoon (jonka magiataidot ovat olemattomat), toisinaan Vartiostoon (jonka poliisintaidot ovat Rincewildin velhontaitojen luokkaa), toisinaan Lancren noitiin tai täysin uuteen hahmoon. Posti kulkeessa esimerkiksi päähenkilönä on Tahmee von Lipwig, josta minä, erittäin satunnaisessa järjestyksessä Kiekkomaailma-sarjaa lukenut, en ole koskaan aiemmin kuullut mitään. Todennäköisesti hän on voinut esiintyä jossain aiemmassakin kirjassa, jota en vain ole vielä sattunut lukemaan. Kuitenkin kirjassa on myös paljon ennestään tuttuja henkilöitä: Vartioston väki, kaupungin hallitsija, muutama sen asukas sivumennen mainittuna (mm. rouva Kakko). Kirjasarjaa pystyy siis seuraamaan myös, hmm, "reaaliajassa"; sarjan edetessä myös ne vakiohenkilöhahmot muuttuvat ja etenevät urallaan. Kuitenkaan sarjassa ei ole samanlaista, selkeää osasta seuraavaan jatkuvaa yhtenäistä juonta kuin vaikkapa LotR:ssa on. Ennemminkin kirjat seuraavat ja mukailevat kaupungin elämää, joka vaikuttaa olevan täysin itsenäistä ja kirjailijasta riippumatonta.

Kaiken kukkuraksi kirjoista on löydettävissä myös kolmas, pintaa syvempi taso. Jokainen kirja on tulvillaan satiiria, ironiaa, parodiaa ja kaikenlaisia keihäänkärkiä yhteiskunnan eri ongelmakohtiin suunnattuina. Posti kulkeessa esimerkiksi, kuten takakansi asian ilmaisee, "hulvattoman kohelluksen seassa kulkee vakavia teemoja, mm. yritysmaailman ahneus ja ihmisten hyväuskoisuus". Uskontoihin kovin vakavasti suhtautuville en Kiekkomaailma-sarjaa myöskään kykene suosittelemaan. Edes uskonnot eivät säästy keihäänkärjiltä. Kirjasarja ei silti mollaa ketään eikä syyttele suoraan: osa ankhmorporkilaisista suhtautuu täysin vakavasti Sokean Ion tai Ärsyn (jumiutuvien keittiökaappien jumalatar) palvontaan. Paremminkin uskontojen kohdalla kritisoidaan pappeja, jotka eivät todellisuudessa välitä uskonnostaan lainkaan. Lisäksi viittaukset esim. kristinuskoon ovat lieviä. Joka tapauksessa, jos ei kykene nauramaan elämälle ja uskonnoille, näitä kirjoja ei kannata lukea - ne vain ärsyttävät ja suututtavat. Tämä vaatii tietynlaisen huumorintajun, ja uskon, että jokainen tietää, omistaako itse sellaisen - huumoria kun on montaa lajia, ja se mikä naurattaa toista, ei huvita toista tippaakaan.

Esimerkkinä vielä ote kirjasta. Samalla havainnollistuu kätevästi Pratchettin tyyli laittaa tarkennukset *-merkillä sivun alalaitaan. Nämä tarkennukset eivät varsinaisesti vaikuta juoneen, mutta ovat usein huvittavia, tietyllä tavalla tosia ja silti samaan aikaan sekopäisiä.

"Tahmee, kuten kaikki muutkin Kirjastossa kävijät, kohotti katseensa ihaillakseen kupolia. Kaikki tekivät niin. He kummastelivat aina kuinka oli mahdollista, että käytännöllisesti katsoen rajattoman kokoinen kirjasto saattoi mahtua sata jalkaa halkaisijaltaan olevan kupolin alle, ja heillä oli täysi vapaus kummastella niin paljon kuin halusivat.

Kupolin alapuolella kurkistelivat seinäalkoveistaan patsaat, jotka esittivät Hyveitä: Kärsivällisyys, Siveys, Vaiteliaisuus, Laupeus, Toivo, Mielenlujuus, Tupsuus ja Bissonomia.*

Tahmee ei malttanut olla riisumatta hattuaan ja tekemättä kunniaa Toivolle, jolle oli velkaa niin paljon. Sitten, ihmetellessään miksi Bissonomia kantoi kattilaa ja jotakin mikä näytti palsternakkanipulta, hän törmäsi johonkin, joka tarttui häntä käsipuolesta ja lähti kiidättämään lattian poikki.

* Monissa kulttuureissa ei nykyajan hyörinässä enää harjoiteta kahta viimeksi mainittua hyvettä sen takia, että kukaan ei enää muista mitä ne ovat."

Tilannepäivitys

Lorainne, mukavaa, että onnistuin rohkaisemaan! :)

En ole hetkeen lukenut Tolkienin tuotantoa. Kirjoitukset hyökkäsivät äkkiarvaamatta kimppuuni, joten kaikki aikani on kulunut koulukirjojen parissa - oi tätä onnea. Olen keskittynyt psykologiaan, ja näin sain lisättyä jo kahdella kirjalla lukusaalistani. Tämäkin päivä kului täysin kakkoskurssin kirjan parissa. Olo on enemmän tai vähemmän epätodellinen.

En oikein ole kirjoitustuulella enää. Yritin aiemmin päivällä tänne jotain postata, mutta Bloggeri teki tenän. Nyt ei sitten synny tekstiä oikein millään.

Ehkä menen tekemään jotain muuta. Tämä nyt oli tällainen elän vieläkin -viesti.

Tilannepäivitys

Today I've started the next book and I'm reading its English version. Eli jännästi jää päälle, kun lukee koko päivän jonkin aikaa englanniksi.

Käväisin kirjastossa ja lähdin sieltä syli täynnä Tolkienin tuotantoa - alkuperäiskielellä. Hieman hirvitti alkuun, kun en yhtään tiennyt millaista Tolkienin tyyli on. En koe olevani vieläkään kovin hyvä englannissa, joten liian monimutkaiset lauserakenteet olisivat menneet totaalisesti ohi. Sellaisessa tilanteessa ei olisi erityisen miellyttävää lukea paksuja opuksia. Homma lähti kuitenkin sujumaan ja ihan huomaamattani olinkin lukenut jo tuplasti sen verran mitä Harry Potterin kanssa luin. (Mitä, eikö teillä ole omaa henkilökohtaista Potteria lukuseurana?)

Sylillinen on luonnollisesti hieman epämääräinen mitta, joten tässä tapauksessa se tarkoittaa kolmea kirjaa. Ensimmäisenä näistä tartuin The Hobbittiin (suom. Hobitti eli sinne ja takaisin). Tähän mennessä olen aivan ihastunut Tolkienin kielenkäyttöön ja kerrontaan! Eniten inhoan tarinoissa pitkiä kuvailuja, jotka Tolkien onnellisesti jättää pois. Sen sijaan kirjassa on lauluja, jotka vievät mukavasti sivuja joita on oikein mukava lukea. En tiedä, säilyisikö tekstin lumo suomennetussakin versiossa. Tämä epäilyttää varsinkin lauluissa hieman minua, koska ne ovat runomitassa - käännäpä sitä sitten.


"O! What are you doing,
And where are you going?"

P.S. Tämä kirja tuoksuu hieman siltä, miltä kirjojen kuuluukin parhaimmillaan tuoksua.